Vieraskynä: Mitähän mies miettii? – Esi-isien muisteluksia

Päällikkö Pertti Tikkanen kertoo ukkiensa elämästä

Omien ikävuosien lähetessä 60 vuotta tulee miettineeksi, mitä omasta elämästä on kerrottavaa jälkipolville. Eipä juuri mitään, on pakko sanoa. Mistähän sitten johtuu, että ne muutamat oman suvun esi-isien muistelukset tuntuvat sisältävän paljonkin yleisesti kiinnostavia kohtia? Ehkäpä omia kokemuksiaan ei vain vielä tunnista myöhempiä polvia kiinnostaviksi. Kukaties kokemukset ja kuvaukset 1980-luvun tietotekniikasta muuttuvat jälkipolvien antiikiksi.

Muutama vuosi sitten kävin läpi ja kirjoitin puhtaaksi isäni ukin Juho Räisäsen 1930-luvulla kirjoittamia vihkosia. Toisena lähteenä käytän siskoni ihan muutama viikko sitten puhtaaksi kirjoittamia oman ukkini eli isäni isän Eero Tikkasen kirjoituksia, jotka on kirjoitettu arviolta 1960-luvulla. Juho Räisäsen tytär oli siis ukkini puoliso, joten herrat edustavat näin ollen kahta peräkkäistä sukupolvea. Olen tähän poiminut ja kommentoinut näistä kirjoituksista mielestäni yleisemminkin kiinnostavia ajan ja tapojen kuvauksia.

 Isäni ukki Juho Räisänen nuorna miesnä, vuosisatojen vaihtumisen tienoilla, yli 120 vuotta sitten.

Mutta ensin lyhyt taustoitus. Juho Räisänen syntyi 1872 Pielaveden pohjoisosassa, Laukkalan kylässä, talonpoikaiseen perheeseen. Sen verran kaukaisesta ajasta on kysymys, että Juho mm. muistaa piioille ja rengeille maksetun palkkaa luonnontuotteilla, kun rahatalous ei vielä ollut kovin kehittynyttä. Juhon elämäntarina ihan lyhyesti oli sellainen, että opittuaan itsenäisesti lukemaan jo aivan nuorena, hänet pantiin kouluun, mikä silloin oli poikkeuksellista. Myöhemmin hänet hyväksyttiin Joroisten kansanopiston kautta Jyväskylään opettajaseminaariin, toisena yli sadasta hakijasta. Kypsymättömän ja nuorella iällä isättömäksi jääneen pojan koulutie Jyväskylässä katkesi kuitenkin ensimmäiseen puolen vuoden koeaikaan. Juho ei kuitenkaan tästä lannistunut vaan lähti pyrkimään Sortavalan opettajaseminaariin, johon pääsikin ja josta valmistui opettajaksi. Matka Jyväskylästä Sortavalaan tosin kesti 1,5 vuotta, hiihtämällä, kävellen ja töitä tehden. Juho ehti siis opiskella kahden nykyisen yliopiston, Jyväskylän ja Itä-Suomen yliopiston edeltäjäoppilaitoksissa (rajan väärälle puolen sodan jälkeen jääneen Sortavalan seminaarihan siirrettiin myöhemmin Joensuuhun, missä siitä monien vaiheiden kautta tuli aikanaan osa Itä-Suomen yliopistoa)! Valmistumisensa jälkeen muutaman opettajansijaisuuden hoidettuaan Juho sai opettajan paikan Lapinlahden Nerkoon kylältä vuonna 1901 ja tapasi Iisalmen laivarannassa erään Olga Ruotsalaisen, jonka kanssa sitten perustivat yhteisen ruokakunnan. Lapsia siunaantui, yhtenä Elvi-tyttö, josta sittemmin tuli toisen muistelijan, ukkini Eero Tikkasen puoliso. Eero-ukin muistelmavihkot loppuvatkin sopivasti mainintaan,

. . . että tapasin äidin (Elvin) ja tiet yhtyivät, vaikka eivät ehkä kaikkien mielestä sääntöjen mukaisesti, mutta eipä se silloin meitä huolettanut. Ja kaiken kukkuraksi se on mennyt hyvin, mutta sehän on jo eri juttu.

Eero-ukin muistelukset alkavat siitä, kuinka hänen oma ukkinsa Iisalmen Lappetelästä möi osuutensa kotitilastaan ja hankki Lapinlahden Savonjärveltä Irvikonniemen tilan, jossa sitten Eero-ukkini syntyi ja kasvoi. Myöhemmin ukki siirtyi Elvinsä kanssa yhteiseen kortteeriin Nerkoolle, jossa sitten isänikin syntyi ja kasvoi. Ukki oli sitä ikäluokkaa, että kävi koulunsa heti sisällissodan jälkeen, oli asepalveluksessa Mäntsälän kapinan aikana ja talvisodassa rintamalla Laatokan pohjoispuolen mottitaisteluissa. Siellä ukki haavoittui sen verran pahasti, että jatkosodan ajan hän oli kotijoukoissa, vastuullaan mm. Inkerin evakkojen asuttamisasiat Lapinlahdella.

Juho Räisäsen ”kotiseutumuistoja”

Laukkalan koulujuhlassa pitämässään puheessa – varmaankin jo opettajan toimiessaan - Juho Räisänen luonnehti Pielaveden sijaintia Pähkinäsaaren rauhan rajalla ja samalla kahden kulttuuripiirin, itäisen ja läntisen rajalla. Suomalaisasutusta alkoi tulla Etelä-Savosta 1500-luvun lopulla, mutta on jälkiä myös hämäläisistä ja tietenkin lappalaisista. Juho kuvaa itäisen ja läntisen kulttuuripiiriin eroja eri puolilta pohjoista Pielavettä tulevien kirkkoveneiden soutukilpailun kautta. Itäisessä veneessä on puiset tullot - mitä lienevätkään, ilmeisesti hankaimet – läntisessä taas rautaiset. Itäisen veneen puiset tullot rikkoutuivat kesken kisan ja läntinen vene voitti kisan:

Ruotsinpuoleinen rautakulttuuri vei voiton Nougorotin puolen puutulloveneestä.

Nämä kilpailut uudistuivat näiden muutenkin kilpailevain kyläläisten kesken usein. Vaikka niistä kilpailuista ei silloin kirjoitettu sanomalehtiin, olivat ne yhtä jännittäviä aikalaisilleen kuin nykyisetkin Olympialaiskilpailut. Nykyinen sukupolvi, kun istutte mukavassa laivanne salongissa kiihdyttävää tupakan savua hengittäen, ette tunne sitä raikasta, voimia karaisevaa tunnetta mikä senaikaisilla kirkkomatkoilla oli senaikaisen nuorison ripeyteen ja elinvoimaan.

Laiskasta nykysukupolvesta oli pakko päästä sanomaan. Kuinka kaikki olikin paremmin silloin ennen!

Seuraa perusteellinen kuvaus kalastushommista. Tässä lyhyessä sitaatissa mainitaan veden alle laitettavat, kalasyötillä varustetut linturaudat, joilla saatiin koskeloita. Nykyään ehdottomasti kiellettyä!

Pyydyksinä oli parikymmentä mertaa, verkkoja ja koukkuja, pitkänä siimana ja polokoukkuja useita kymmeniä. Poloista saimme isoja haukia monen kilon painoisia vonkaleita. Vuohensaaren rannalla meillä oli vakinaisesti 3 kpl pieniä ketunrautoja, joihin pantiin kalatäky syötiksi ja pyydys rannalle veteen. Niistä raudoista saimme koskeloita, joka kevät yli 20. . . . Täkykalat saatiin merroista, poloista isoja hauen vonkaleita. Linturaudat olivat tuulien mukaan siellä Vuohensaaren tyynillä rannoilla.

Pitkälän Pekka tuli usein riitelemään siitä kalastuspaikasta, joskus kesällä hän veti verkon rikki siinä salmessa. Pitkälä olikin Lappalaistalo. Vaikka suomalaistunut nimeltään, niin kyllä siinä talossa oli tyypillinen Lappalaiskomento. Pekka ei välittänyt paljon maanviljelyksestä, mutta kalastuksessa hän oli etevä ja halukas.

Samoin Savonniemen vastapuolella on lappalaistalo, jonka asukkaissa huomataan selviä lappalaispiirteitä.

Viittaukset lappalaisiin ovat mielenkiintoisia. Tuohon aikaan (1880-luku) ei varsinaisesti pitäisi lappalaisia enää Pielaveden korkeudella olla, vaikka miksei maahanmuuttajasuomalaisiin assimiloitumisesta huolimatta joitain kulttuuripiirteitä olisi voinut säilyäkin.

Juho Räisänen kuvaa suurena tapauksena, kuinka nuori Erri Pehkonen ensimmäisenä tuolta kolkalta laitettiin kansakouluun:

– . . . tuo Pehkosen Erri on menossa sinne kirkonkylän kansakouluun, siksi hänellä on niin suuret eväsnyytit. Senpähän vain saatte nähdä, . . . , ettei tuo Pehkosen Erri vain tartu enää navetanlapioon, kun ne siellä kansakoulussa kuuluvat lukevan niitä maantietoja ja historioita. – Niin kai se lienee, myönteli toinen. Ja siinä se vanha Susanna lausui totuuden. Ei se tyttö, joka siinä nyt meni ensimmäisenä tältä seudulta kansakouluun, ei hänestä tullut navettalapion käyttäjää. Hän pääsi kauppias Lyytikäiselle puotilaiseksi ja on elämäntehtävänsä suorittanut kauppiaan rouvana Puumalan salmen rannalla.

Sama kohtalo odotti sittemmin myös lahjakkaaksi lukijaksi osoittautunutta Juho-poikaa:

Minä osasin lukea. Otin Kalenterin ja aloin sitä ääneen lukea: Siihen aikaan kun isä lampun osti. Se oli Juhani Ahon ensimäinen huomiota herättävä kirjoitus, jossa hän kuvaa pärevalkeakulttuurin väistymistä lampun tieltä, ja kuinka vanha istukas Pekka edustaa vanhoillisuutta, jonka isä käskee menemään saunaan, jonne Pekka muuttaakin. . . . Kun luku oli lopussa, kaikki hiljaa kuuntelivat, kauppias katkaisi äänettömyyden ja sanoi: tuo poika pitää viedä kansakouluun! Se oli tuomio, josta ei vedottu.

Koulunkäynti vieraiden nurkissa Pielaveden kulmilla, Puustellin pirtissä, oli raskasta. Alettiinpa koulua puuhata myös Laukkalaan. Nuori koulukas kirjoitti Kuopiossa ilmestyvään Savo-lehteen nimimerkillä pikku-Juho ”maaseutukirjeen”, jossa kansakoulua vaadittiin Laukkalaan. Huonosti kävi vielä tuolloin:

Kokouksen puheenjohtajana Pielaveden silloisten kunnallisten asiain johtohenkilönä esiintyi ja toimi Abel Jäntti. Kun asia ei ollut hänen alkuunpanemansa, niin kokouksen puheenjohtaja päästi ison naurun ja sanoi: ei Laukkala koulua tarvitse, tulkoot tänne kirkolle, kyllä Puustellin tupaan vielä sopii lapsia. Asia oli sillä ratkaistu.

Juho Räisänen oli ikänsä raittiusmiehiä, ja muisteluksissakin on tätä teemaa monessa kohtaa:

Kotona ollessa tein syksyllä tupakkasätkän, s.o. paperitorveen panin tupakkaa ja pihasta lähtiessä pellolle työhönmennessä savu jäi jälkeen, tupakansavu. Sen näki äiti ja kutsui luokseen pihaan. Silloin äiti varoitti ja itkien antoi selkäsaunan tupakanpoltosta. Se äidin hellyys sai minut lupaamaan, ettei toista kertaa äidin tarvitse tupakoimiseni takia mieltänsä pahoittaa. Tämän lupauksen olen pitänyt, kiitos äitini muistolle olen säästy siitä nautinnosta. . . . Kiitos äiti, että juoppoudesta ja tupakanpoltosta varoitit ja suojelit poikaasi!

Viinan kanssa suomalaiset ovat aina osanneet läträtä, myös Pielaveden kulmilla. Kuten nykyäänkin, joillekin hyvästäkin viinasta tulee rähinäviinaa:

Kaupungista tulijaisiksi isä oli antanut renki Kallelle ja Matti Martikaiselle viinaryypyn. Mutta makuun päästyään Kalle oli yön aikana hankkinut lisää viinaa salakaupustelijalta. Aamulla ylösnoustua Matti oli nousuhumalassa. . . . Siihen tuli rivakka palvelustyttö, joka antoi ohjasnuoran naulasta. Sillä sidottiin raivoava työmies ja isä palvelustytön kanssa yhdessä vievät Matin sikopahnaan. Oven avattua sijat tulivat ulos, jotta Matti jäi yksinään sinne pahnoilleen. . . . hän survoi huoneen välikaton rikki ja päivällisen aikana ilmestyi mies katolle. Sieltä hän hyppäsi alas, pihamaalla olevasta kesällisestä Juhannuskoivusta repäsi tullessaan ison oksan ja sen kanssa tuli tupaan. Mutta tuvan penkillä istui toistakymmentä riskiä miestä, kyläläisiä, joita Matin poruaminen oli houkutellut katsomaan mitä Suurellaaholla tapahtui. Kun Matti näki sellaisen miesvoiman, hän vitsoineen meni lämpimän uunin päälle ja kohta alkoi korsata. Sen perästä Matti sai poistua meiltä, vaikka kävi hän tarjoutumassa uudelleen työhön. Se oli senaikaisen työväenkysymyksen suomalaisen sisun näyte!

Puolentoistavuoden matkalla Sortavalan seminaariin Juho-nuorukainen pääsee sattumalta työhommiin. Työsopimus tulee kuitenkin irtisanotuksi, kun talonväen pelaaminen viinan kanssa ei miellytä raitista nuorukaistamme:

Savonlinnassa pyrin yöksi muutamaan taloon. Kortteerini emäntä aamulla kehoitti minua menemään Kauppias Kristianssonille. Emäntäni oli näes ollut siellä vierailemassa ja siellä oli valitettu puotilaisen puutetta. Emäntäni oli silloin esittänyt minua yövierastaan puotilaiseksi, että heillä on yötä sellainen poika, joka varmaan pystyy puotilaiseksi. . . . Minä kun osasin hieman kirjanpitoakin, konttoritehtävät jäi silloin myös minun suoritettavaksi. Palkkaa sain 25 mk kuukaudelta ja talonruuan. . . . Mutta talossa puodissa oli myös vielä viinin ja punssin kauppaa. Silloin sai myydä mietoja alkoholijuomia avonaisesta puodista.

Koko talonjoukko joi myös. Kaikki joi, rouva joi, palvelijat joivat. Säilyin entisestä tottumuksesta minä raittiina. Mutta silloinpa tuntuikin ikävältä nähdä ja kuulla seinäntakana humalaisten elämää. Niinpä keväällä lähdinkin taas jalkapatikassa pois talostani.

Muisteluksen loppupuolella Juho kommentoi värikkäästi ja ehdottomasti kieltolain kumoamista mittaavaa kansanäänestystä vuonna 1931. Valheen ja parjauksen agitatsioonipäivät!

Parhaallaan odotamme tietoa neuvoa antavan kansanäänestyksen tuloksista. Kuule kansanääntä, sanottiin Samuelille. Sama kai nytkin on tapahtumassa: ihmiset kun haluavat väkijuomia ja niillä turmella elämänsä, Jumala sallii senkin menestyä. Surullista oli todeta naistenkin äänestävän väkijuomain vapauttamista ”onnettoman kieltolain kumoamista”. Surulliset päivät nämä valheen ja parjauksen agitatsioonipäivät. Mutta ihmiset mieluummin uskovat valheen, kun se on nautinnon palvelukseen yhdistetty. Tällainen vaikutus minulle raittiina ollen tästä viinamiesten kiihkosta jäi.

Eero Tikkasen ”mieleen jäänyttä”

Ukkini Eero Tikkasen muistelusten alkusivu.

Kun ukkini Eero Tikkasen ukki möi osuutensa maatilasta Iisalmen Lappetelässä ja tuli isännäksi Lapinlahden Irvikonniemeen, ei muuttokuorma ollut suuren suuri:

Ukin kerronnasta ja sanoista päätellen alku tässä uudessa kodissa on ollut vaikeaa, hän kertoi: ”Kaikki lukuun ottamatta reen perässä kävelevää lehmän kantturaa sopi rekeen, siis nuo alaikäiset puolikymmentä lastakin”, ja kun yritämme kuvitella tuota saattuetta silmäimme eteen ja tunkeutua ukin ajatuksiin, niin joutuu kysymään mitähän mies mietti?

Ahkeruuden ja työnteon ansiosta talonpito alkoi luonnistua ja karjaakin kertyi, ja Eero-ukki tulkitsee ajan (1915 – 1920?) maatalouspolitiikkaa seuraavasti:

Kotieläimiä oli talossa paljon, hevosia 10:n kunta, lehmäkarjaa 50 päätä, lisäksi montakymmentä lammasta ja sikoja. Pääasiallisesti tuotteet syötiin kotona, kermaa vietiin pari ”lönttiä” viikossa meijeriin, joku sonni vuodessa teuraaksi, mutta muu käytettiin suuren perheen omassa käytössä. Syksyllä tapahtui vuoden teurastustarve, eläimet olivat silloin lihavimmillaan, eikä heiniä ollut talvella liiaksi, kun lihan kysyntä oli aivan olematonta muuannekaan ei tuoreella lihalla ollut tuottamiskuluja vastaavaa arvoa, tämähän johtui ihmisten köyhyydestä ja osittain myös, että melkein jokainen yritti tuottaa tarvittavan itse.

Talonväen, piikojen ja renkien lisäksi oli erikoistunutta ammattityöväkeäkin. Ja menestyvä talonpito tarkoittaa säästäväisyyttä, jopa pihistelyä:

Ammattimiehet, suutari ja räätäli tulivat taloon pari kertaa vuodessa – tavallisesti heitä oli aina kaksi miestä, oppipoika mukana – kenkiä ja vaatteita he tekivät jopa toistakin viikkoa talossa. Kyllä nuo päivät ja ennen kaikkea nuo puhteet olivat meille lapsille mieleisiä tuon suutarin ympärillä. Ja kun piioilla ja rengillä kuuluivat kengät talosta vuosipalkkaan, yritti tarkka isäntä saada ne mahdollisimman halvalla ja oli siinä neuvottelu aina suutarin kanssa kun nahan liepeistä suunniteltiin yhteen liittelemällä varret kokoon. Oli ne eri kurpposia nuo kengät, joihin ukki tolasi sitten paksulti tervaa ja josta piiat takana kantelivat, mutta he olivat vain piikoja eivätkä kotiapulaisia ja isännän mieli oli laki, eikä tuo purnaaminen johtanut sen vakavampaan.

Hyvään talonpitoon kuului myös oveluutta:

Ukin [siis minun Eero-ukkini oma ukki, Irvikonniemen isäntä] psykologiasta muutama juttu, hänellä oli aina viinaa kaapissa ja toisten huomaamatta kutsui hän yhden rengin kerrallaan kamariinsa antaen tälle pikkusormustimellisen tuota ainetta huomauttaen ettei tämä kertoisi tuosta toisille. Tietenkin jokainen riehui kuin hullu työssä luullen olevansa yksin suosittu.

Kaikki ei kuitenkaan ollut vanhaan hyvään aikaan paremmin kuin nyt, ei ainakaan Eero-ukin jälkikäteisen maatalouspoliittisen analyysin perusteella:

Kun yritän ajatella tuon ajan työntekoa, täytyy päätyä siihen, että enempi nyt kuitenkin tehdään miestä päälle, se oli sittenkin sellaista tuhertamista, tässähän voi jotenkin vertauskohteena käyttää samoja taloja, jättämättä tietenkään huomioimatta koneellistumisen vaikutusta. Ennen kaikkea hevosten kuormittaminen oli aivan olematonta, parirekiä ei käytetty ollenkaan ja olikin se aikakiista sellaisten saannista, kun tultuani puoliaikuiseksi rupesin niitä vaatimaan, jotka myös hyviksi havaittiin. Samoin eläinmäärä oli liian suuri, ei niille ollut ruokaa riittävästi, mutta se oli kai niin tärkeä vaurauden mitta tuo lehmäluku ennen kaikkea, että muut seikat eivät painaneet yhtä paljon. Myöskin uutismaiden lannoitus vaati paljon karjanlantaa josta syystä niitä myös pidettiin.

Sen sijaan kehitys oli noista vanhoista ajoista johtanut tavattomaan kiireeseen ja hätään, ilmeisesti vertailukohtana kirjoittamisen aika eli 1960-luku. Mutta vilkasta oli elämä isossa talossa, talonväen ja palvelusväen lisäksi oli vielä kulkumiehiä:

Samoin rahdinajo, kun tavara kuljetettiin Rautavaaralle ja Varpaisjärvelle hevosella, toi jatkuvan rahtimiesten olon talven aikana jatkuvaksi. Talo oli näille niin avoin, että eivät he usein edes kysyneetkään sitä saako olla yötä, vaan etsivät vain hevoselle suojan ja kävivät taloksi. . . Oli se aikaa – aamulla oli tuvan lattia suoria olkia levällään, jossa ukon turilaat loikoilivat, vaihtoivat kelloja jolla sellainen oli ja hevosia, ne olivat harrastuksia. . . Paljon on elämä joka suhteessa muuttunut noista ajoista, sijaan on tullut tuo tavaton kiire ja hätä joka oikeastaan olisi pitänyt koneiden avuksi tulon takia olla päinvastoin, mutta taitaa olla niin, että kehityksen pyörä on päässyt vauhtiin ja kun suurin osa meistä uskoo aineen kaikkivoipaan hyvyyteen, sen vauhti ei kun kiihtyy, tehden ihmisen yhä enemmän orjakseen.

Eero-ukkini ja pienet serkukset. Tämän kirjoittaja toinen oikealta.

Eero-ukin kuvauksessa mahtiukoista, jotka hallitsevat näkymättömiä voimia voi aavistella esikristillisten uskomusten viimeisiä jäänteitä. Mutta mennyttä on tämä romanttinen aika!

Kummitukset, möröt ja etiäiset ovat kaikonneet pois, ennen ne olivat ainaisin ja joka paikassa meitä luotailemassa ja säännöstelemässä tekojamme. Kaikkialla niitä tiedettiin olevan, sen takia kaikkien tekojemme piti olla noiden näkymättömien voimien hyvällä mielellä pitämiseksi määrätyillä uhreilla aloitettuja, hosuminen pilasi onnen. Lapsuudessani kulki vielä useita tuollaisia ukkoja, joilla oli paremmin kuin muilla nuo vallat alistettuna ja heihin suhtauduttiin niin kuin kaikkeen hyvin peloittavaan tuntemattomuuteen. Oli elossa vielä mahtava Sarssulainen, Mörkö Lassi ja ehkä jo paljon näitä pienempi, mutta viimeiseen asti yrittäen taitojaan ja tietojamme pitää ja näyttää todelle toisina voimina soitteli Vyörj Junnu taikatorvenaan ja painoi ”sairaita paikkoja” majoilla ”(sanoi majavan hampaaksi). 

Käärmeet olivat heidän tovereitaan, tahtoivat kai näin osoittaa, että paha on heidän hallussaan ja vallassaan. Ja eipä heidän laukkujaan uskaltanut mennä koskemaankaan, kyllä usko heidän mahtiinsa oli niin suuri. Jutut tupien hämärinä puhteina tuollaisten mahtimiesten töistä tai paremminkin uskotelluista sellaisista tehostivat tuota kunnioitusta. Mutta tuo aika on mennyt, aineellisuus hengen ja myös tiedon vallattua alaa alettiin tuollaisia poppamiesten sanontoja pitää leikkinä, oltiin uskovinaan, vaikkei enää uskottukaan. Kuinka romanttista ja mystillistä tuo aika kuitenkin oli, näin elämän iltapäivän alkaessa tuollainen henkien aika tuntuu sittenkin kadotetulta paratiisilta, ehkäpä se on iäksi menetetyn arvotonta ihailua, mutta niin sitä vain kaipaa. . . Tuntuu ajassa näin jälkeen päin olevan jotain jota kaipaisi, mutta saattaa olla, että kaikki ikuisesti menetetty kangastelee kauniina. Ehkäpä tämä nykyinen on sittenkin inhimillisempää, ainakin helpompaa – eihän onni ole kai samassa mitassa kasvanut, kuin leipä on levennyt, mutta sehän on aivan yksilöllistä.

Yhteiskunnalliset virtaukset ylsivät myös Ylä-Savoon. Pitää muistaa, että tässä siteerattu teksti on kirjoitettu 1960-luvulla, aikuisen miehen viisaudella varustettuna, miksei jälkiviisaanakin. Eero-ukki tunnustaakin, ettei poikasena ja nuorena miehenä ollut sen kummempi kuin muutkaan pyhässä vihassa punikkeja ja ryssää kohtaan. Ukki antaa tunnustuksen Linnan kuvauksille teemasta, mutta osuvaa on analyysi aikuisella Eero-ukillakin. Varsinkaan oppikoulun opettajat eivät saa hyvää arviota:

Keskuksissa, kuten kirkonkylässä työväki ennen muita kai lienee ollut enemmän heräämässä, joka tietenkin säteili vähän ympäristöönkin. Torpparit, mäkitupalaiset ja loiset alkoivat herätä huomaamaan alistuneisuutensa. Ja kyllä kun ajattelen millaista heidän elämänsä oli, täytyy myöntää olleen aihetta muutoksiin. Kun he saivat esim. kasvatetuksi riihellisen ohria, niin talo otti siitä en varmaan muista millaisen %. Tämän joukkojen herääminen ei tietenkään ollut talollisille mieleen, sillä sosiaalista tuntoahan se olisi vaatinut. Kun sitten alkoi kuulua huhuja jääkärikammosta ja pian etelässä ja muuallakin ilmaantuneista järjestyskaarteista, jotka ajan ollen muodostuivat ns. punakaarteiksi, niin tuo kitka tilallisten ja tilattomien välillä johti siihen, että kaikki köyhät olivat Punikkeja. Täällähän ei toki sentään käyty aivan veljiä aseella tappamaan, mutta ilmiantoja aivan varmaan usein aiheettomia tehtiin ja jotka sitten voittajan ns. valkoisen armeijan herrojen = omistavan luokan toimesta johtivat monesti monen kohdalla vankilaan. En uskoisi, että talonpoikaisto nimenomaan täällä olisi näin pitkälle todella halunnut, mutta kai eräänlainen kirkonkylän muutamien herrojen puolisuosion tavoittaminen esti myöskään jyrkästi laumasta eroamasta.

Kyllä se ryssä ja punikki olivat noina vuosina usein hampaissa ja Suomen kansa joka ei tajunnut omaa vähäisyyttään raivosi kuin joku irtipäässyt mulli itsenäisyyden tunnossaan. Sanon tässä taas sen jonka olen usein sanonut, että juuri ns. sivistyneistö ts. oppinut väki oli ja on vastuussa siitä mihin tämä suuruudella elämöinti sitten 30-luvun lopulla johti. Eihän tuon aikainen kansa vielä tajunnut edes luvullisesti suhdetta mikä meidän ja Venäjän kesken on, saatikka sitten muuten kun jo kansakoulun opettajista osa, mutta ennen kaikkea oppikoulun opettajat aivan järjestään syöttivät tuota suuruutemme aatetta lyseolaisten kalloihin ja kun nämä sitten tulivat kansanpalvelijoiksi – tai paremminkin – palveltavina tänne keskuuteemme tuota pyhää vihaa lietsomaan edelleen ei ole ihme, että me, kansa, emme tietämättöminä osanneet sen paremmin reagoida, vaan saimme käydä sen Canossan retken jonka jokainen tietää.

Ukkini Eero Tikkanen joskus 1960-luvulla.

Sosiaalinen omatunto pilkistää myös koulukuvauksessa ja ehkäpä tuo koulunkäynti vähän pidemmälle kuin neljä luokkaa kansakoulua olisi noin jälkikäteisesti voinut kiinnostaa Eero-ukkia:

Näin elettiin ja kasvettiin, ei ollut komplekseja, eikä sosiaalihuoltoa. Mutta pulmat olivat silloinkin: Kun kirkolla oli kansakoulu jouduin sinne 1919. Oppivelvollisuuslakihan tuli vasta 1921, mutta kyllä suurin osa jo tuolloin meni kouluun vapaaehtoisesti. Kyllä oppilaat olivat silloin köyhiä, sodan jäljet olivat kaikessa kovuudessaan painamassa ja kun yhteiskunnan taholta ei ollut lakisääteistä huoltoa, jokainen sai tulla omillaan toimeen. Kun osa kansaa katsoi köyhien lisäksi olevan ilman muuta ”punikkeja” joiden ihmisyys ja elämisen oikeuskin oli kyseenalaista, näkyi tämän kansakoulun oppilaissakin. Koulutovereinani olivat *****n pojat Uuno ja Heikki, joiden kanssa kuljimme yhtä matkaa. Kun heilläkään ei ollut kunnon vaatteita joilla olisi tarennut, äiti ompeli heille vanhoista vaatteista takit joilla sitten jotenkin tarkeni. Samoin äiti laittoi meille joka aamu litran pullot (Kalle) maitoa joista voimme sitten antaa *****n pojillekin. . . Niin kävin koulua tuolla kirkolla 3 lk, jolloin valmistui Savonjärven koulu jossa kävin viimeisen eli 4:n luokan. Työt kotona jatkuivat, eihän tuolloin ajateltukaan muuhun ammattiin lähtemistä, vaikka se varmaan usein olisi ollut hyvin järkevää, koulun jatkaminen katsottiin vielä vain virkamieslapsien oikeudeksi. Sellaiset kuin pappien ja opettajien lapset olivat sellaisia minunkin koulutovereistani.

Valitettavasti Eero-ukin kuvaukset jäävät tähän, ellei jostain vintiltä löydy jatko-osia. Mielikuvitusta kutkuttavat vihkojen viimeiset sivut, jotka heti tuon alussa siteeratun Elvi-vaimon tapaamiskuvauksen jälkeen näyttävät pois revityiltä. Tosin sama sivujen vajaus on myös vihkon alussa, joten riittävä selitys taitaa olla, että vihko oli vajaa jo kirjoittamista aloitettaessa, eikä salaliittoteorioita sensuroiduista sivuista kannata jatkaa. Mutta muistelukset sota-ajasta, ukin haavoittumisesta talvisodassa, asekätkennästä ja muusta kansallisen historian mukana elämisestä jäävät harmillisesti yhden lauseen ja suullisen perinteen varaan:

Ote Tauno Räisäsen kirjasta Kenraalimotti (Gummerus, 1959). Tauno ”Räiskä” Räisänen, Kuopion yhteislyseon rehtori – erään oppilaan muistelema ”ärhäkkä oikeistolainen, jolla oli korkea vanhoillinen moraalikoodi” – oli ensimmäisen muistelijan Juho Räisäsen poika ja toisen muistelijan Eero Tikkasen lanko. Itse muistan Taunon vähän pelottavana ja kovaäänisenä miehenä, joka Nerkoon kodissaan tarjoili pikkupojille Pommacia ja mansikkakakkua.

Ukkini Eero Tikkasen muistelusten päätössivu.

****