Sivut

lauantai 30. toukokuuta 2015

Liiterin synty

Kun kerta pientalonukko muistelee menneitä, niin minäkin: tässä on liiterin rakennuskertomusta muutaman vuoden takaa. Noin 4 x 3 m liiteri syntyi pikku hiljaa kevättalven ja kevään aikana puolenkymmentä vuotta kuivuneista (ja halkeilleista) haapatukeista. Salvain on yksinkertainen ämmännurkka. Ovessa pihtipielet, katteena päre.
Muutama varvi valmista. Kuva: Antti Rönkä
Ämmännurkkaa ja pihtipieltä. Kuva: Antti Rönkä
Pihtipieli. Kuva: Antti Rönkä
Kun salvos oli noussut niin korkeaksi, että hirsien nostelu kävi työlääksi, otin ylimmän varvin alas ja jatkon salvoksen yläosan rakentamista maajalassa. Ensin tietysti olin mitannut ja merkinnyt ylimmän varvin hirsiin koron (korkeuden 0-tasosta), minkä perusteella ne sai oikeaan tasoon; jos tätä ei tee huolellisesti, tulee rakennukseen outo mutka, kun ala- ja yläosa ovat eri linjassa,.. Alla olevassa kuvassa taustalla vaja, jonka restauroinnista  on juttua täällä.

Liiterin yläosa rakenteilla. Kuva: Antti Rönkä


Kuva: Antti Rönkä
Mallailin yläosan kurkihirttä ja ruoteiden kannattimia myöten valmiiksi ennen pystytystä.

Outo kulkija syynää liiterin yläosaa. Kuva: Pertti Tikkanen

lauantai 16. toukokuuta 2015

Pääbo, S.: Neandertalilainen. Kadonnutta perimää etsimässä. - Kirja-arviota ja esi-isiä

Pääbo,  Svante (2015) Neandertalilainen. Kadonnutta perimää etsimässä. 373 sivua. Art House. Suomentanut Veli-Pekka Ketola. Alkuteos: Neanderthal Man. In search of lost genomes. Basic Books 2014.

Uusimmassa Nature-tiedelehdessä (13.5.) raportoitiin kiintoisasta subfossiililöydöstä, Romanialaisesta Pestera cu Oase -luolasta (suomeksi Luuluola) löytyi  vuonna 2002 luolakarhun luiden seasta ihmisennäköisen olennon leukaluu, jossa oli jäljellä hampaitakin. Löytö ajoitettiin noin 40000 vuoden ikäiseksi. Tuolloin Euroopassa eli kahta ihmislajia, nykyihmisiä ja neandertalinihmisiä, joten leukaluu oli arvatenkin jomman kumman perua. Jotkut tutkijat kiinnittivät jo tuolloin huomiota erittäin suuriin viisaudenhampaisiin, joiden koko viittasi neandertalilaisten suuntaan. Nyttemmin tämä varmistui, kun Qiaomei Fu tutkimusryhmineen sai luista eristeyksi DNA:ta, jossa oli sekä neandertalilais- että nykyihmis-DNA:ta.

DNA voi säilyä otollisissa oloissa pitkään. Toistaiseksi vanhimmat paleo-DNA:t on eristetty 560000-780000 vuoden ikäisestä, Kanadan Yukonin ikiroudasta kaivetusta hevosen jalan luusta, 400000 vuotta vanhasta sukupuuttoon kuolleen ihmislajin jäänteestä Espanjasta sekä espanjalaisen luolakarhun luista 300000 vuoden takaa. Myöskään nykyihimisen ja neandertalilaisten risteytyminen ei sinänsä ole uutta, sillä vuonna 2009 selvitti paleogeneetikko Svante Pääbo tutkimusryhmineen, että  nykyihmisväestöjen perimässä on muinaisten risteytymisten perua ainakin näiden kahden lajin DNA:ta. Pääbon nimi esiintyy myös lukuisien muiden muinais-DNA -tutkimusten kirjoittajien joukossa.

9789518845440_Neandertalilainen_300dpiRuotsalainen paleogeneetikko (muinaisten eliöiden DNA:n tutkija), Max Planckin evolutiivisen antropologian instituutin genetiikan osaston (menihän oikein...) johtaja Svante Pääbo on ollut alusta asti kehittämässä muinaisten perimien tutkimusmetodeja, työskennellen aluksi 1980-luvulla Egyptin muumioiden, myöhemmin mm. luolakarhun, pussihukan, mammutin, jäämies Ötzin, neandertalilaisten ja denisovanihmisen parissa. Viime vuonna ilmestyneessä ja nyt suomennetussa kirjassaan Neandertalilainen, kadonnutta perimää etsimässä Pääbo kertoo päätymisestään tutkimusaiheensa pariin sekä niistä ongelmista, joita vaikeasti eristettävän, yleensä pieniin pätkiin pilkkoutuneen ja bakteerien ja muiden eliöiden DNA:n sotkeman muinais-DNA:n tutkimisessa on ollut - ja kuinka vaikeudet on voitettu. Välillä Pääbo selittää menetelmiä varsin yksityiskohtaisesti, viljellen taajaan genetiikan laboratoriosanastoa. Sellaista lukijaa, jolla ei ennestään tunne perinnöllisyyden perusteita, tai käynyt edes lukion bioteknologiakurssia, tämä voi tuskastuttaa, kun yksi kirjan punaisista langoista on juuri paleogenetiikan menetelmien hiominen aina vain paremmiksi vuosikymmenten mittaan.

Toinen kirjan teema on, kuinka tutkimusryhmää rakennetaan määrätietoisesti vuosien mittaan ja millaisia suhteita (kilpailua ja yhteistyötä) tutkijoiden välillä on. Sekaan on Pääbo vielä nivonut oman elämänsä monimutkaisia kuvioita; menköön biologisten aiheiden lomassa.

perjantai 8. toukokuuta 2015

Juntunen ja Roisto, Sonnisaari Panimon uudet oluet


Pitkästä aikaa saa täällä (Oulussa) pantua olutta, kiitos Sonnisaari Panimon (fb täällä). Uutuusoluita Juntusta ja Roistoa siemaili eilen  Oluthuone Leskisessä tuvan täysi. On näitä odotettukin! Ihmiset olivat todella innoissaan, oluita kehuttiin suoraan tekijöille sekä selän takana. 

Kuva: Nelli Rönkä
Juntunen, kuivahko, hieman katkera  pale ale. Kuva: Nelli Rönkä

Juntunen pale ale maistui mainiolta. Ensivaikutelmassa oli katkeruuden ansiosta särmää, hedelmäisyyttä ei niinkään. Rapea ja kuivahko, kuten tekijöiden oma luonnehdinta kuuluu. Sonnisaaren pääpanija Timo Kanniainen kertoi, että humaloinnissa on säästelty, jotta myöhemmissä oluissa on varaa tykittää IPAn suuntaan.
Roisto, portteri.
Roisto, jotenkin kevyt portteri; esitteen luonnehdinta kohdallaan. Monesti tämmöisistä jää tahmaa kitaan; tästä ei, mikä on minusta hyvä.

Juulia ja Nelli ja muuta hyvää seuraa (epäilyttävän paljon biologeja), kunnon olutta ja iltapalaa. Lisää tätä.

Oli vielä valoisaa, kun ajelin kotiin, suurimman osan matkasta käsittä, sateen jälkeen tuoksui kesältä ja punakylkirastaat lauloivat.

perjantai 1. toukokuuta 2015

Jalohaikarabongaus

Polkaisin mökiltä Liminganlahden Sannanlahdelle, missä oli juuri nähty kolme jalohaikaraa, Ensin ei meinannut löytyä, mutta sitten löytyi (elis) ja sitten taas ei. Haikarat harppoivat lopuksi ruovikon uumeniin. Tunnin mittaan lintutornin vieritse pyyhälsi myös muuttohaukka, sääksi lekutteli hauenpyynnissä, merikotka hätisteli vesilintuja ja kanahaukkanaaras pujotteli lepikossa.

Hienoja sadepilviä vyöryi kohti pohjoista.




Laulujoutsen poikineen Liminganlahdella. Seassa myös pikku- ja kyhmyjoutsenia.

Pöytä poppelilankusta

Askartelin kaksi pientä pöytää ammoin synttärilahjaksi saamastani poppelitukista sahatuista lankuista. Kansilevyn ajoin muutaman kerran tasohöylän läpi ja hioin santapaperilla. Reunoille en tehnyt mitään, saivat jäädä sellaiseksi kuin ovat. Jalat (raakalankkua) tapitin ja liimasin kanteen. Tukiristikko on mäntyä.


Kaunista vaaleaa ja siniharmaata.  

Käsittelin kannen kirkkaalla öljyvahalla.