sunnuntai 27. maaliskuuta 2016

Oluen panoa I: Maltaiden savustusta

Muutaman vuoden suunnittelun rohkaisemana tilasin 10 kg Pale ale EBC 5  maltaita jyvinä, meininkinä savustaa niitä savusaunassa.

Sonnisaari-panimon Timo Kanniaisen ja netin sekalaisten palstojen perusteella päädyimme näihin periaatteisiin
  • ei saa olla liian kuumaa (meillä oli lämpötila koko ajan alle 35 astetta, eli sopiva)
  • tunti saattaa olla jo liian pitkä savustusaika (meni "vähän" yli, ensimmäinen satsi oli tunnin savuissa ja kaksi tuntia savupatjan alapuolella lauteilla, toinen satsi oli kaksi tuntia savussa; liian kanssa aina pärjää)
  • maltaiden oltava kosteita, jotta aromit (katku?) tarttuvat niihin paremmin
  • savustuksen jälkeen maltaat kuivataan varoen liikaa kuumuutta (jatkuvalämmitteisen saunan lauteilla 40 asteessa melko pitkään)
  • lopuksi maltaat paperipusseihin ja kuivan viileään paikkaan ässehtimään joksikin aikaa (viikoiksi)

Tein vanhoista ikkunanpokista ja sääskiverkoista neljä ritilää, joille levitimme (ite ja Juulia) maltaat sentin-parin kerrokseksi. Alin ritilä tuli pukeille vähän kiukaan yläpintaa ylemmäs.





Kastelimme maltaat aluksi, ja pidimme ne kosteina suihkupullolla koko savustuksen ajan.

Maltaiden kostuttelua.
Savu on peräisin perinteisestä savusaunapuusta, leppähaloista. Oven yläosasta pullisteleva riepu estää savun  karkaamisen saunan yläosasta.


Outo kulkija menossa savusaunaan. Kuva: Juulia Rönkä
Ritilöitä pinottiin neljä päällekkäin, ja ritilöiden välipuina oli kakkosnelosen pätkät. 

Maltaita kostutettiin vähän väliä suihkupullolla. Kuva: juulia Rönkä
Koska tämä oli ensimmäinen kertamme, pidimme kirjaa savustuksen vaiheista. Pari lintumerkintääkin tuli, kevään ensimmäinen kiuru ja merihanhi. +10 astetta!


Heti savustuksen jälkeen tuntui, että savun hajua oli tarttunut maltaisiin vain hyvin hennosti. Kuivattaessa aromi tuntui selvemmin, joten eivätköhän ne savustuneet. Tämä selviää kun pano alkaa. Jos savua on liikaa, sekoitetaan maltaita savustamattomiin; jos savua ei ole, tehdään savutonta olutta, sellaistakin kuulemma on. Ja maailmanhistoria ei tunne yhtään tapausta, että oluet olisivat juomatta jääneet.
*****
Fasaanikukko pällisteli pihassa, varmaan luuli saavansa olutta.



lauantai 26. maaliskuuta 2016

Lintujen leikkelyä

Taas tutkittiin lintujen rakenteita Oulun Lyseon eläinten rakenne -kurssilla. Eläimiä ei tapettu saati vahingoitettu tämän kurssin vuoksi, vaan saimme valmiiksi kuolleita ja pakastettuja kalmoja lainaksi Oulun yliopiston Eläinmuseolta, kuten ennenkin. Useimmat olivat kuolleet ikkunaan törmättyään ja päätyneet hetimiten löytäjien pakastimeen ja sitten museolle, minne ne koululta lopuksi palautetaan. Museolla niistä otetaan DNA-näyte ja ehkä joitain luita, joten raatelumme ei haittaa. Kiitos, Eläinmuseo ja Tuula Pudas!

Lainalintuja oli hieno valikoima. Nuori kanahaukka oli kuollut nälkään vaalalaisessa navetassa. Tilhi oli lentänyt ikkunaan, kuten viherpeippo, punatulkku, peipppo ja keltasirkkukin. Teerenpoikasen kuolinsyytä en tiedä, veikkaan hengen lähtöä. Nuori käpytikka oli törmännyt Hailu0dossa autoon ja kuollut siihen paikkaan viime elokuussa.

Näitä tutkittiin: kanahaukka, tilhi, viherpeippo, käpytikka, punatulkku, teeri, peippo ja keltasirkku.
Kanahaukkarievun rintalasta törrötti nahan alta, ja rintalihat olivat vallan huvenneet. Linnun suoli oli miltei tyhjä.

Tämä nuori kanahaukka oli päätynyt nälkiinnyttyään vaalalaiseen navettaan, minne se oli kuukahtanut.


Taitavaa kanahaukan dissektointia! 


Lehtokurpan saimme kollega Urpo K.:lta, Oulun Tuirasta, minne  kurppa oli viime loppukesällä kuollut, ehkä ikkunaan törmättyään.

Lehtokurppa oli ilmeisesti törmännyt ikkunaan, koska sen nokan kärki oli poikki.
Kyllä lähtee! Teerenpoikasta avataan. Punainen mötikkä on täkkälihoja, tummanvioletti osa täkän vasemmalla puolella on kivispiira.
Katsokaapa, kuinka hienosti lukiolaiset osaavat käsitellä kirurgin työkaluja! Tulevia eläin- ja ihmislääkäreitä ehkä, nyt vielä teeren kimpussa.



Keltasirkku. Rintalastaa lihaksineen siirrettään syrjään. Sydän ja maksa erottuvat. 
Syksyllä saatiin oppilaan isän ampuman ukkometson kivispiira (lihasmaha). Siellä oli kauniiksi pyörylöiksi hioutunutta soraa, jolla metso jauhaa ruokansa ennen kuin se siirty edemmäs suolistoon. Mustikkaa, sekä marjoja että lehtiä, oli tämä puhoslainen lintu pistellyt ennen loppuaan.

Puhoslaisen ukkometson kivispiiran sisältöä: mustikkamössöä ja mustikan lehtiä.
Nuori käpytikka törmäsi autoon Hailuodossa viime syksynä. Nuoren tuntee aikuisista kokonaan punaisen päälaen perusteella.
Käpytikallamme on jäykän tukevat pyrstösulat (joilla nojailee runkoon), jaloissa varpaita kaksi eteen ja kaksi taakse sekä ovela kieliluu (hyoidi). Se on kiinni kielessä (sen etupää kielen sisällä), haarautuu henkitorven kohdalla ja jatkuu pitkinä huitaleina kallon alta ja takaa päälle ja eteen; takahaarojen etupäät ulottuvat kallon etupuolelle. jonnekin nenäontelon tienoille. Takahaarat ovat kielen lihasten tukirakenteita, tarpeen etenkin kieltä paljon käyttäville tikoille. Saman tapainen haarainen kieliluu on kaikilla linnuilla, mutta takahaarat ovat tavallisesti lyhyehköt. Itelläskin on kieliluu. kokeile vaikka kurkunpään yläpuolelta kahta puolta henkitorvea.

Käpytikan kallon jänniä rakenteita; kieliluun takahaarat ovat tässä irrallaan kallon pinnalta. Ne ulottuvat kielestä kallon alta ja takaa kallon päälle ja eteen, jonnekin nenäontelon tienoille. Punertavat möllykät ovat aivot.
Ankka. Riisuttu malli.

tiistai 22. maaliskuuta 2016

Peräjalkainen Alaskasta ja muut Lyseon ruokit

Täydensin tätä juttua 23.3.2016 ja 24.2.2017.

Ruokit, riskilät ja etelänkiislat ovat jo alkaneet palailla etelä- ja lounaisrannikon pesintäluodoilleen, mutta täällä Perämerellä ne eivät ole millään lailla ajankohtaisia.

Ruokkilintuja on nykyään 23 lajia. Oulun Lyseon biologian luokan ainutlaatuisesta lintukokoelmasta löytyy puolen tusinaa täytettyä ruokkilintua. Kokoelman lintu numero 907 on vanhan biologian opetusvälineiden kantaluettelon mukaan vain "peräjalkainen", alkuperämaa Alaska. Takavuosina oli tosiaan lintulahko peräjalkaiset, Pygopoda (katso vaikka K. E. Kivirikon kokonaan uudistama A. J. Melan Suomen luurankoiset vuodelta 1909), johon luettiin uikut, kuikat ja heimo Alcidae, ruokit. 907 on pikkukiislanen, Aethia pusilla, yksi neljästä kiislasten suvun lajista. Se on maailman pienin ruokki, painoa vain reilut 80 g. Sen nokan päällä on hassu nippeli. Pikkukiislanen lienee tullut Lyseolle 1800-luvun lopulla  Pikkukiislasen (ja myös alempana mainitu alaskalaisen pohjankiislan) nahan lahjoitti Lyseolla koulun vahtimestari V. Huotari vuonna 1914, minkä jälkeen se (ne) täytettiin. Samassa paketissa Lyseo sai myös amerikanmeriharakan ja virta-allin nahat (poisto ja täydennys 24.2.2017). Maailman reilut 20 miljoonaa pikkukiislasta pesivät valtavina yhdyskuntina Tyynenmeren pohjoisosissa.

907, pikkukiislanen, Aethia pusilla.
Lyseon lunninaaras, Fratercula arctica, on tapettu Färsaarilla 11.7.1890 ja hankittu koululle vuonna 1892. Lunni ei pesi Suomessa; lähimmät pesimisalueet ovat Norjan Atlantin- ja Jäämeren-rannikolla. Suomessa lunni on havaittu muutaman kymmentä kertaa.

Färsaarelainen lunni Oulun lyseon kokoelmista
Lyseon ruokki Alca torda on tapettu 8.6.1892 Tukholman saaristossa; koululle se hankittiin 1893. Ruokkeja pesii pitkin Suomenkin rannikoita.

Hra 905, Lyseon ruokki

Sitten: vanhan, 1900-luvun alusta peräsin olevan kokoelmaluettelon välissä on koneella kirjoitettuja lintulistoja, ehkä 1960-70 -luvulta. Niissä lukee linnun 903 kohdalla etelänkiisla Uria aalge. Kirjan loppupuolella on myös irrallinen lintulista, jossa 903 on nimellä Uria lomvia, siis pohjankiisla. Hä? Vanhat alkuperäismerkinnät sadan vuoden takaa kertovat näin: 2 kpl/903/Uria arra, 1903a 1914b/a) Pudasjärvi 1902 b) Alaska 1914. Uria arra, siis pohjankiisla.