Parkkinen, S., Paukkunen, J. & Teräs, : Suomen kimalaiset. - Kirja-arvio

Parkkinen, Seppo, Paukkunen, Juho & Teräs, Ilkka: Suomen kimalaiset. Docendo 2018. 175 s.

Suomen kimalaiset on ensimmäinen suomenkielinen kimalaisten biologiaa monipuolisesti esittelevä kirja sekä koko kimalaislajistomme kattava määritysopas.

Kirjan ensimmäinen kolmannes esittelee perusteellisesti kimalaisten biologiaa. Johdannossa kerrotaan kimalaisten historiasta (nykymuotoisia kimalaisia on ollut olemassa noin 40 miljoonaa vuotta!) ja asemasta eliökunnan luokittelussa sekä kaikille kimalaisille yhteistä piirteistä. Kimalaisten vuosi -luvussa esitellään pörriäisten elämää keväästä seuraavaan talveen. Kimalaisyhteiskunta syntyy, kun maakolossa talvehtineen kuningattaren munimista munista syntyy useita sukupolvia työläisiä (naaraita) ja lisääntymiskykyisiä koiraita ja myöhemmin myös uusia kuningattaria. Työläisillä, koirailla ja kuningattarilla on erilaiset tehtävät. Kuningattaria lukuun ottamatta yhteiskunta kuolee syksyyn mennessä. Muiden kimalaisten pesissä loisivilla loiskimalaisilla ei ole työläisnaaraita.

Kimalaiskirja, verkosta tulostetut vertailukuvat ja mikroskooppi helpottavat lajinmääritystä.

Kimalaisten lentoa, energiankäyttöä, vuorokausirytmiä, elinympäristöjä, tauteja ja loisia, vihollisia ja etenkin ravintoa sekä merkitystä pölyttäjinä valaistaan laajalti. Kimalaisten tärkeintä ruokaa ovat mesi ja siitepöly; vaikka kukkakasvi luopuisikin osasta siitepölyään, se hyötyy kukasta toiseen rientävän kimalaisen toimittamasta pölytyksestä. Ihminen taas hyötyy kimalaisista hyötykasvien pölytyksen kautta: kimalaiset ovat keskeisiä hedelmäpuiden, marjojen, härkäpavun ja puna-apilan pölyttäjiä, ja kaupallisesti tuotettuja kontukimalaisia käytetään kasvihuoneissa tomaattien tuotannossa. Kimalaiset ovat myös keskeisiä puolukan ja mustikan pölyttäjiä. Kimalaislajeja on Suomessa tavattu 37, ja pienelläkin alueella voi elää toistakymmentä kimalaislajia, jos tarjolla on monipuolisesti erilaisia kukkia (imukärsänsä pituudeltaan erilaiset kimalaiset ruokailevat osittain eri kasvilajeilla). 

Maatalouden perinneympäristöjen (ketojen, niittyjen, avointen metsälaidunten) supistuminen lienee kimalaiskantojen vähenemisen suurin syy, vaikka Suomen eliöstön uhanalaisuusarvioissa (joissa selvitetään lajien riski kuolla sukupuuttoon) useimpien kimalaislajien populaatiot onkin todettu elinvoimaisiksi. Pohjois-Karjalan ukonhattulehtojen ukonhattukimalainen on arvioitu erittäin uhanalaiseksi, ja tarhaloiskimalainen on äärimmäisen uhanalainen, ellei jo peräti hävinnyt.

Suomen kimalaiset on ennen kaikkea määritysopas. Suomeksi ei kimalaisopasta siis ole aikaisemmin tehtykään. Kimalaisenhan nyt  tuntevat "kaikki", mutta Suomen 37 kimalaislajin (mikä on noin puolet koko Euroopan lajeista) tunnistamisen kannalta on koko lajistomme kattava opas todella tarpeen.

Huom! Tämän kirjoituksen kuvissa on muutama kimalainen. Jos, hyvä lukija, huomaat, että olen määrittänyt ne väärin, asia sopii korjata lähettämällä kommentti (kestän sen kyllä)!

Lienee kivikkokimalainen daalian kukinnolla.

Sivuilla 60–79 ovat määrityskaavat ja sivuilla 80–165 lajikohtaiset esittelyt, joiden painotus on lajin tunnistamisessa. Kaavojen käyttöä pohjustaa aukeama kimalaisen ruumiinosista. Kimalainen määritetään kaavan avulla vertaamalla tutkittavalla yksilöllä olevaa ominaisuutta kaavassa esitettyyn ominaisuuspariin. Esimerkki: ovatko näytteen selkäkilvet 5 ja 6 kokonaan puna- tai oranssikarvaiset VAI muun väriset karvoiltaan? Jos selkäkilvissä mustiakin karvoja, edetään kohtaan, jossa vaihtoehdot ovat ”selkäkilvet 3–7 kokonaan mustakarvaiset” ja näiden selkäkilpien ”karvoitus ainakin osaksi muun väristä”. 

Kaavalla jatketaan, kunnes päädytään johonkin lajiin. Vaikkapa äskenmainitussa esimerkissä  tuntomerkki ”selkäkilvet 3–7 kokonaan mustakarvaiset” pätee vain tundrakimalaiseen, kun taas karvoiltaan muunväristen kimalaisten  osalta kaava jatkuu uusilla ominaisuusvaihtoehdoilla. Määrityskaavoja on kymmenen. Ensimmäinen on yleiskaava, jossa päädytään pääväritykseltään erilaisiin koiraisiin, kuningattariin ja työläisiin sekä loiskimalaiskoiraisiin ja naaraisiin, josta kustakin on omat kaavansa.

Määrityskaava-aukemat ovat tämän näköisiä. Tässä on vasemmanpuoleisella sivuilla kuvia takareisistä, oikealla muun muassa kaavakuvia muutamien kimalaisten raidoituksesta, johon ilman mikroskooppia tehtävä määritys paljolti perustuu, sekä mikroskoopilla näkyviä tuntomerkkejä esitteleviä piirroksia.

Kullakin lajikohtaisella aukeamalla oleva teksti esittelee tuntomerkkejä, vertailee samantapaisiin lajeihin ja kertoo elinympäristöstä ja elintavoista. Levinneisyys Suomessa esitetään kartalla. Puolet aukeamasta on valokuvia elinympäristöstä ja yleensä koiraasta ja naaraasta.

Pensaskimalaista esittelevä aukeama. 

Määritin tämän daaalian kukinnolla ruokailevaksi pensaskimalaiseksi.

Tekijät lupaavat, että kaavojen ”avulla voidaan määrittää suurin osa suomalaisista kimalaisista valokuvista tai jo maastossa ilman näytteiden tallennusta”. Tämä tavoite on tietysti kimalaisystävällinen, tallennus kun tarkoittaa yleensä varta vasten tapetun kimalaisen tallennusta. Kuitenkin monet tuntomerkit ovat sellaisia, että yksilöä on päästävä tarkastelemaan rauhassa ja läheltä. Hyvä apu on (vaikkapa puhelimen) kamera – kimalaiset antavat kuvata itseään hyvin läheltä. Tunnistusta voi myös omantunnontuskitta harjoitella kuolleena löytyneillä kimalaisilla. 

Kuinka määritys onnistuu, kun määrittäjä (kuten minä) ei tunne kimalaisia ennestään lainkaan? Kokeilin kuvaamieni ja muiden daalioissa ruokailevien sekä kuolleena löytämieni yksilöiden määritystä. Muutamassa määrityksessä päädyin aluksi selvästi väärään lajiin, mikä ilmeni valokuvista tai lajiaukeamien lajinkuvauksista. Väärälle polulle jouduin, koska jotkut kaavan vaihtoehtoiset tuntomerkkiparit ovat vasta-alkajalle hieman hämäriä. Jatkamalla tällaisesta kohdasta toiseen suuntaan kuin ensi yrittämällä päädyin lopulta määritykseen, jossa kaava, lajinkuvaukset ja valokuvat (kirjan ja netistä löytyneet) eivät ole ristiriidassa.

Kuolleet kimalaiset määritin kartano-, soro- ja kartanoloiskimalaiseksi. Niiden määritystä helpotti se, että niitä saattoi tarkastella preparointimikroskoopilla, joten sellaiset tuntomerkit kuten "kuudennen selkäkilven keskellä kiiltävä harjanne" pystyi kaivamaan esiin. Daalioilla ruokaili määritykseni mukaan pensaskimalaisia ja kivikkokimalaisia (mustat vasukarvat takasäären siitepölyvasun reunoilla). Lisäksi arvelen kuulleeni ohi vilahtavan pitkäsiipikimalaisen matalan lentoäänen.

Olisiko tässä kartanokimalainen (vas.) ja sorokimalainen? Nämä vainaat löytyivät Lumijoelta.

Kokeilin määritystä myös käyttämättä määrityskaavoja: vertasin kimalaisia kaavojen kuvituksena oleviin kimalaisten värikuvioita esittäviin piirroksiin ja lajinkuvausteksteihin. Samoihin lajeihin kuin kaavojen avulla päädyin näinkin (eli määritys onnistui tai meni samalla tavalla väärin...).

Kimalaisten lajinsisäinen muuntelu on laajaa. Koiraiden välillä on eroja, samoin naaraiden, koiraat ja naaraat ovat monesti erilaisia, kimalaisten karvapeite (jonka värikuviot ovat keskeisiä tunnistettaessa) kuluu ja haalistuu kesän mittaan, ja joistain lajeilla on melanistisia (tummia) värimuotoja. Tähän nähden kirjassa saisi olla enemmän kuvia joihin verrata tunnistettavaa yksilöä, mikä auttaisi nimenomaan aloittelijaa, jolla ei ole käytössään mikroskooppia täsmätuntomerkkien tarkasteluun. Tilaa lisäkuville kyllä olisi, sillä aika suuren osan lajinesittelyaukeamista vie sinänsä mukava mutta määrityksen kannalta turha havaintotilannnetunnelmointiteksti; myös levinneisyyskartan koosta voisi hyvin nipistää, eikä iso elinympäristöä esittävä kuvakaan ole välttämätön. Arvelen lukijalle olevan selvää ilman kuvaakin, millainen on havumetsä tai kukkaniitty. Muinaisessa Euroopan linnut -kirjassa (1. suom. p. Tammi 1962) oli lajipiirroksista osoitettu nuolella keskeiset tuntomerkit, ja samaa periaatetta on hyödynnetty Päiväperhoset Suomen luonnossa -kirjassa (D. Forsman ja O. Vesikko, 1. p. Otava 2005). Toimisi kimalaiskirjassakin. Netistä toki löytyy vertailukuvia, vaikkapa pistiäistyöryhmän sivuilta.

Kirjan avulla pääsee kuitenkin hyvään alkuun, ja kokemuksen karttuessa lajit pystyy kyllä sen avulla määrittämään. Kuten kaikessa lajintuntemusharrastuksessa aloittelijan kannattaa kysyä määrityksiinsä vahvistusta kokeneemmilta eikä pelätä virhemäärityksiä - kaikki ovat joskus olleet aloittelijoita. Sopii toivoa, että Suomen kimalaiset -teoksen myötä tietomme kimalaisten levinneisyydestä, kannanmuutoksista ja muusta biologiasta yhäti karttuvat. Hieno lisä maamme eliöstöä esittelevien kirjojen pinoon!