maanantai 27. lokakuuta 2014

Sisiliskon talvikoti

Polttopuusouvissa tulee tarkkailtua (muutakin) luontoa: rastaita liikkeellä satamäärin, punarinta hyppelee seurana, varpushaukka lehahti haavan oksalle....


Hommana on viime päivinä ollut keväällä pätkittyjen pölkkyjen pilkonta. Alla yksi koivupölkynneljännes...


 .. jonka alta löytyi tuommoinen:


Talvehtiva sisilisko! Ilmiselvästi louhikäärmeen sukua. 


Jätin pöllin tietysti paikoilleen, halotaan sitten ensi kesänä. Toivottavasti talvehtiminen onnistuu!

Sisilisko on lämpötaloudeltaan ns. vaihtolämpöinen, tarkemmin sanottuna ektoterminen eli "ulkolämpöinen", mikä tarkoittaa sitä, että sen ruumiinlämpö seuraa ympäristön lämpötilaa; sisiliskolla ei ole niin tehokasta lämmöntuottojärjestelmää kuin linnuilla ja nisäkkäillä (jotka ovat tasalämpöisiä tai siis endotermisiä eli "sisälämpöisiä"). Niinpä sisilisko ei voi pohjoisilla leveyksillä viettää talvella aktiivista elämää, vaan vaipuu kylmänhorrokseen. Sisilisko - maailman pohjoisin liskolaji - on melko epeli, mitä talvehtimiskeinoihin tulee. Sen lisäksi, että se hakeutuu suojaisiin paikkoihin kylmää pakoon, sillä on monenlaisia fysiologisia talvenkestokeinoja. Sisiliskon aineenvaihdunta hidastuu, mikä säästää energiaa. Sen veren glukoosipitoisuus moninkertaistuu kesän lukemista, mikä suojaa sen kudoksia jäätymisen haitoilta.

lauantai 18. lokakuuta 2014

Metäsä

Kaksi päivää meni Martinselkosen luonnonsuojelualueella  Suomussalmella. Lunta 5-10 senttiä, pakkasta aamulla liki 15 astetta, kirkasta alkutalven säätä. 


Yhden lammen rannalla oli karhu tallustellut (kuva alla), ja näimme myös kahdet  ahman jäljet.


Erämaajoki:

61 neliökilomertriä älyttömän hienoa erämaata, soita ja vanhoja metsiä. Myös vanhojen elinkeinojen jälkiä siellä täällä. Muutamalla kankaalla on ammoin poltettu tervaa (tervahaudat erottuvat vielä) ja kaskettu, ja törmäsin yhteen niittysaunan raunioon suoniityn reunalla. Puutakin on aikojen kuluessa joiltain kankailta hakattu ja uitettu alueen länsireunalla olevaa Karttimojokea myöten. Martinselkonen on suurella vedenjakajalla: sieltä virtaa vettä sekä Pohjanlahtea että Vienanmerta kohti.

Jos Martinselkosta ei olisi 1990-luvulla suojeltu, veikkanpa että sitä uhkaisi tulla suurimmalta osalta hakatuksi, sellainen on ajan henki. Nyt hakkuut lähestyvät aluetta etelästä ja lännestä - katso vaikka Kansalaisen karttapaikasta Martinselkosta kohti ulottuvien metsäautoteiden verkostoa. Näin taataan, että suojelualuetta ei voi enää laajentaa. Metsähallituksen "metsänhoidon" jälkiä saakin ihailla suojelualueelta maalikyliin johtavien teiden varsilla kilometri toisensa perään.

Seuraavissa eduskuntavaaleissa on  kolmikko kokkareet-kepulit-persut arvatenkin melko vahvoilla. Enpä ylläty lainkaan, jos kuulemme seuraavalta hallitukselta ehdotuksia hakkuiden sallimiseksi suojelualueilla, turpeen tuotannon tehostamiseksi, uusien tekoaltaiden rakentamiseksi... lakeja kun voidaan muuttaa.  Esimakua tulevasta saimme uuden, kokoomuslaisen ympäristöministerin oivaltavasta ehdotuksesta hidastaa soidensuojelua. Eikö niillä ole minkäänlaisia pätevyysvaatimuksia?

Pessimisti ei pety.

Varsinaisesti olimme vanhan kaverin kanssa metsällä (kyllä, suojelualueelle myydään metsästyslupia, mikä on mukavaa). Kanalintuja oli todella vähän, alueella kymmeninä vuosina metsästäneen Jukka K.:n mukaan vähemmän kuin koskaan. Ja ne vähätkin linnut olivat pakkaskelille tyypillisesti arkoja. Pitääkö vielä lisätä, että jäin saaliitta, mutta ei se mitään! Jukka pudotti koppelon.

Metsässä oli rauhallista. Eka päivänä emme tavanneet ristin sielua, toisena päivänä Teerilammen kämpällä muutaman hepun.

Muusta lintumaailmasta mainittakoon jokunen kuukkeli ja taviokuurna, yksi hippiäinen, punatulkkku ja talitintti, jokunen urpiaisparvi ja hömötiainen, sekä korpit.

lauantai 4. lokakuuta 2014

Chris Stringer: Vain yksi jäi. Miten meistä tuli ainoa ihmislaji. - kirja-arvio

Chris Stringer: Vain yksi jäi. Miten meistä tuli ainoa ihmislaji. 333 s. Suomentanut  Jorma Keskitalo. Gaudeamus Oy 2014. Alun perin (2011) julkaistu Isossa-Britanniassa nimellä The Origin of Our Species  (kust. Allen Lane); löytyy myös nimellä Lone Survivors: How We came to Be the Only Humans on Earth (kust. Times Books, New York, 2012).

Käsityksemme polveutumishistoriastamme tarkentuu – ja monimutkaistuu – jatkuvasti uusien fossiililöytöjen ja niiden ajoitus- ja tutkimusmenetelmien ansiosta. Sitten neandertalinihmisen löytymisen 1800-luvulla on lajimme sukupuuhun simpanssilinjasta erkaantumisen jälkeen ilmaantunut satoina fossiileina lukuisia luiskaotsia, Australopithecuksia, Paranthropuksia, muuan Orrorin ja Sahelanthropus, puhumattakaan omaan sukuumme Homo liitetyistä erectuksista, ergastereista, heidelbergensiksistä ja muista lähiomaisista. Uusia sukulaisia löytyy yhä. Paljon julkisuutta ovat saaneet  esimerkiksi pienikokoinen ”Hobitti” Homo floresiensis, denisin(denisovan)ihminen ja Georgiasta löytyneet Dmanisin fossiilit.  

Paleoantropologi  Chris Stringer on Lontoon Luonnonhistoriallisen Museon Human Origins -tutkimusohjelman johtava tutkija. Hän on osallistunut alkuperämme selvittämiseen 1970-luvun alusta lähtien, seurannut sitä aitiopaikalta, kuten sanotaan.  Hänen uusin kirjansa paneutuu viimeisen 200 000 vuoden aikana versonneisiin sukupuumme tuoreimpiin haaroihin, joista on jäljellä enää yksi, me.

Stringer pyrkii vastaamaan muun muassa seuraaviin kysymyksiin. Kuinka voimme tunnistaa oman lajimme syntyvaiheet fossiilien ja arkeologisen aineiston avulla? Kuinka fossiileja ajoitetaan? Mitä geneettinen aineisto kertoo alkuperästämme? Olemmeko todella lähtöisin vain Afrikasta? Onko neandertalinihminen samaa vai eri laji kuin me? Mitkä tekijät mahdollistivat nykyihmisen synnyn – ilmasto, ruokavalio, yhteisöllisyys vai jopa tulivuoret? Onko ihmisen evoluutio päättynyt? Mitä tutkimustietoa on vielä odotettavissa alkuperästämme?