sunnuntai 30. syyskuuta 2018

Savusaunan turpaskatto

Savusaunaan, jota olin korjaamassa touko-kesäkuussa, oli omistaja alkusyksyllä asentanut alkuperäisen suunnitelman mukaisesti turppaat.katolle. Kaunista, varpuisaa kangaskunttaa.

Savusaunan turpaskatto, varpuisaa metsäkunttaa. Kuvan otti Raija Rönkä.

Savusauna, turpaskatto, tuohia.
Päätyräystään rakennekuva on alla. Vesikaton alimpien lankkujen päät näkyvät niitä suojaavien tuohien alta. Tuohet olisivat voineet olla sen verran pidempiä, että ne olisivat käpristyttyään ulottuneet peittämään lankun päät kokonaan; tästä ei nyt ole sen kummemmin haittaa.

Lappeen reunassa juoksee lankku harjalta räystäälle (sen pää erottuu vasemalla tuohien alta). Lankun päällä näkyy kaksikertainen parvekehuopa ja sen päällä lapetta reunustava kivirivi, jonka takaa alkavat turppaat. Vasemmalta tuleva tumma lankku on tervattua lehtikuusta. Sen pään alareunasta on veistetty siivu pois reunalankun alapään tieltä. Lehtikuusilankku - siis otsalauta - estää turppaita valumasta katolta pois.
Turpaskaton päätyräystäs.
Räystäsrakenne näkyy seuraavasta kuvasta. Vuosikymmenten saatossa lahonneet kattoniskojen päät katkaistiin. Otsalauta (turppaita tukeva lankku) on tapitettu kapeaan tervattuun lehtikuusipystyyn, joka puolestaan on tapeilla kiinni niskan sivussa. Jos otsalauta olisi tuettu niskaan päältäpäin porattuun reikään pantuuun pystytappiin, vettä pääsisi reiästä väkisinkin lahottamaan niskaa. Räystään vesirasitusta vähentää myös, että otsalaudan ja lehtikuusipystyn välissä on suikale kattohuopaa. Tuohi peittää sekä niskan päällisen että muodostaa tippanokan muuaallekin räystäälle. Otsalauta on sen verran koholla, että katolle satanut vesi pääsee valumaan pois.

Otsalaudan tukirakenne ja tuohista tippanokkaa.
Kylläpä tässä saunoo seuraavat sata vuotta...

lauantai 22. syyskuuta 2018

Parkkinen, S., Paukkunen, J. & Teräs, : Suomen kimalaiset. - Kirja-arvio

Parkkinen, Seppo, Paukkunen, Juho & Teräs, Ilkka: Suomen kimalaiset. Docendo 2018. 175 s.

Suomen kimalaiset on ensimmäinen suomenkielinen kimalaisten biologiaa monipuolisesti esittelevä kirja sekä koko kimalaislajistomme kattava määritysopas.

Kirjan ensimmäinen kolmannes esittelee perusteellisesti kimalaisten biologiaa. Johdannossa kerrotaan kimalaisten historiasta (nykymuotoisia kimalaisia on ollut olemassa noin 40 miljoonaa vuotta!) ja asemasta eliökunnan luokittelussa sekä kaikille kimalaisille yhteistä piirteistä. Kimalaisten vuosi -luvussa esitellään pörriäisten elämää keväästä seuraavaan talveen. Kimalaisyhteiskunta syntyy, kun maakolossa talvehtineen kuningattaren munimista munista syntyy useita sukupolvia työläisiä (naaraita) ja lisääntymiskykyisiä koiraita ja myöhemmin myös uusia kuningattaria. Työläisillä, koirailla ja kuningattarilla on erilaiset tehtävät. Kuningattaria lukuun ottamatta yhteiskunta kuolee syksyyn mennessä. Muiden kimalaisten pesissä loisivilla loiskimalaisilla ei ole työläisnaaraita.

Kimalaiskirja, verkosta tulostetut vertailukuvat ja mikroskooppi helpottavat lajinmääritystä.
Kimalaisten lentoa, energiankäyttöä, vuorokausirytmiä, elinympäristöjä, tauteja ja loisia, vihollisia ja etenkin ravintoa sekä merkitystä pölyttäjinä valaistaan laajalti. Kimalaisten tärkeintä ruokaa ovat mesi ja siitepöly; vaikka kukkakasvi luopuisikin osasta siitepölyään, se hyötyy kukasta toiseen rientävän kimalaisen toimittamasta pölytyksestä. Ihminen taas hyötyy kimalaisista hyötykasvien pölytyksen kautta: kimalaiset ovat keskeisiä hedelmäpuiden, marjojen, härkäpavun ja puna-apilan pölyttäjiä, ja kaupallisesti tuotettuja kontukimalaisia käytetään kasvihuoneissa tomaattien tuotannossa. Kimalaiset ovat myös keskeisiä puolukan ja mustikan pölyttäjiä. Kimalaislajeja on Suomessa tavattu 37, ja pienelläkin alueella voi elää toistakymmentä kimalaislajia, jos tarjolla on monipuolisesti erilaisia kukkia (imukärsänsä pituudeltaan erilaiset kimalaiset ruokailevat osittain eri kasvilajeilla). 

Vieraskynä: Mitähän mies miettii? – Esi-isien muisteluksia


Päällikkö Pertti Tikkanen kertoo ukkiensa elämästä

Omien ikävuosien lähetessä 60 vuotta tulee miettineeksi, mitä omasta elämästä on kerrottavaa jälkipolville. Eipä juuri mitään, on pakko sanoa. Mistähän sitten johtuu, että ne muutamat oman suvun esi-isien muistelukset tuntuvat sisältävän paljonkin yleisesti kiinnostavia kohtia? Ehkäpä omia kokemuksiaan ei vain vielä tunnista myöhempiä polvia kiinnostaviksi. Kukaties kokemukset ja kuvaukset 1980-luvun tietotekniikasta muuttuvat jälkipolvien antiikiksi.

Muutama vuosi sitten kävin läpi ja kirjoitin puhtaaksi isäni ukin Juho Räisäsen 1930-luvulla kirjoittamia vihkosia. Toisena lähteenä käytän siskoni ihan muutama viikko sitten puhtaaksi kirjoittamia oman ukkini eli isäni isän Eero Tikkasen kirjoituksia, jotka on kirjoitettu arviolta 1960-luvulla. Juho Räisäsen tytär oli siis ukkini puoliso, joten herrat edustavat näin ollen kahta peräkkäistä sukupolvea. Olen tähän poiminut ja kommentoinut näistä kirjoituksista mielestäni yleisemminkin kiinnostavia ajan ja tapojen kuvauksia.

 Isäni ukki Juho Räisänen nuorna miesnä, vuosisatojen vaihtumisen tienoilla, yli 120 vuotta sitten.
Mutta ensin lyhyt taustoitus. Juho Räisänen syntyi 1872 Pielaveden pohjoisosassa, Laukkalan kylässä, talonpoikaiseen perheeseen. Sen verran kaukaisesta ajasta on kysymys, että Juho mm. muistaa piioille ja rengeille maksetun palkkaa luonnontuotteilla, kun rahatalous ei vielä ollut kovin kehittynyttä. Juhon elämäntarina ihan lyhyesti oli sellainen, että opittuaan itsenäisesti lukemaan jo aivan nuorena, hänet pantiin kouluun, mikä silloin oli poikkeuksellista. Myöhemmin hänet hyväksyttiin Joroisten kansanopiston kautta Jyväskylään opettajaseminaariin, toisena yli sadasta hakijasta. Kypsymättömän ja nuorella iällä isättömäksi jääneen pojan koulutie Jyväskylässä katkesi kuitenkin ensimmäiseen puolen vuoden koeaikaan. Juho ei kuitenkaan tästä lannistunut vaan lähti pyrkimään Sortavalan opettajaseminaariin, johon pääsikin ja josta valmistui opettajaksi. Matka Jyväskylästä Sortavalaan tosin kesti 1,5 vuotta, hiihtämällä, kävellen ja töitä tehden. Juho ehti siis opiskella kahden nykyisen yliopiston, Jyväskylän ja Itä-Suomen yliopiston edeltäjäoppilaitoksissa (rajan väärälle puolen sodan jälkeen jääneen Sortavalan seminaarihan siirrettiin myöhemmin Joensuuhun, missä siitä monien vaiheiden kautta tuli aikanaan osa Itä-Suomen yliopistoa)! Valmistumisensa jälkeen muutaman opettajansijaisuuden hoidettuaan Juho sai opettajan paikan Lapinlahden Nerkoon kylältä vuonna 1901 ja tapasi Iisalmen laivarannassa erään Olga Ruotsalaisen, jonka kanssa sitten perustivat yhteisen ruokakunnan. Lapsia siunaantui, yhtenä Elvi-tyttö, josta sittemmin tuli toisen muistelijan, ukkini Eero Tikkasen puoliso. Eero-ukin muistelmavihkot loppuvatkin sopivasti mainintaan,

. . . että tapasin äidin (Elvin) ja tiet yhtyivät, vaikka eivät ehkä kaikkien mielestä sääntöjen mukaisesti, mutta eipä se silloin meitä huolettanut. Ja kaiken kukkuraksi se on mennyt hyvin, mutta sehän on jo eri juttu.