Sivut

lauantai 4. lokakuuta 2014

Chris Stringer: Vain yksi jäi. Miten meistä tuli ainoa ihmislaji. - kirja-arvio

Chris Stringer: Vain yksi jäi. Miten meistä tuli ainoa ihmislaji. 333 s. Suomentanut  Jorma Keskitalo. Gaudeamus Oy 2014. Alun perin (2011) julkaistu Isossa-Britanniassa nimellä The Origin of Our Species  (kust. Allen Lane); löytyy myös nimellä Lone Survivors: How We came to Be the Only Humans on Earth (kust. Times Books, New York, 2012).

Käsityksemme polveutumishistoriastamme tarkentuu – ja monimutkaistuu – jatkuvasti uusien fossiililöytöjen ja niiden ajoitus- ja tutkimusmenetelmien ansiosta. Sitten neandertalinihmisen löytymisen 1800-luvulla on lajimme sukupuuhun simpanssilinjasta erkaantumisen jälkeen ilmaantunut satoina fossiileina lukuisia luiskaotsia, Australopithecuksia, Paranthropuksia, muuan Orrorin ja Sahelanthropus, puhumattakaan omaan sukuumme Homo liitetyistä erectuksista, ergastereista, heidelbergensiksistä ja muista lähiomaisista. Uusia sukulaisia löytyy yhä. Paljon julkisuutta ovat saaneet  esimerkiksi pienikokoinen ”Hobitti” Homo floresiensis, denisin(denisovan)ihminen ja Georgiasta löytyneet Dmanisin fossiilit.  

Paleoantropologi  Chris Stringer on Lontoon Luonnonhistoriallisen Museon Human Origins -tutkimusohjelman johtava tutkija. Hän on osallistunut alkuperämme selvittämiseen 1970-luvun alusta lähtien, seurannut sitä aitiopaikalta, kuten sanotaan.  Hänen uusin kirjansa paneutuu viimeisen 200 000 vuoden aikana versonneisiin sukupuumme tuoreimpiin haaroihin, joista on jäljellä enää yksi, me.

Stringer pyrkii vastaamaan muun muassa seuraaviin kysymyksiin. Kuinka voimme tunnistaa oman lajimme syntyvaiheet fossiilien ja arkeologisen aineiston avulla? Kuinka fossiileja ajoitetaan? Mitä geneettinen aineisto kertoo alkuperästämme? Olemmeko todella lähtöisin vain Afrikasta? Onko neandertalinihminen samaa vai eri laji kuin me? Mitkä tekijät mahdollistivat nykyihmisen synnyn – ilmasto, ruokavalio, yhteisöllisyys vai jopa tulivuoret? Onko ihmisen evoluutio päättynyt? Mitä tutkimustietoa on vielä odotettavissa alkuperästämme?




Teoksen punainen lanka on nykyihmisen polveutumisen kaksi tavallaan vastakkaista mallia ja kuinka Stringer on päätynyt niistä toisen kannattajaksi (ja luojaksikin). Karkeasti on kyse tästä. Kun Stringer aloitti oman uransa 1970-luvun alussa, ajateltiin yleisesti, että eri ”rodut” kehittyivät kukin omalla alueellaan siellä aikaisemmin eläneestä esi-ihmispopulaatiosta. Tätä mallia kutsutaan monialuemalliksi (multiregionalism).  Sen mukaan vaikkapa Euroopan neandertalilaiset olivat nykyeurooppalaiset esi-isiä ja Kiinan pystyihmiset nykyaasialaisten. Stringer aloitti uransa tutkimalla perusteellisesti neandertalilaisten fossiileja, ja tuli tyystin toisenlaiseen päätelmään: neandertalilaisista ei ole eurooppalaisten nykyihmisen esi-isäksi. Uusia menneisyyden tutkimismenetelmiä kehitettiin; kun 1980-luvun lopulla verrattiin eri puolilla maailmaa elävien ihmisten mitokondrio-DNA:ta keskenään, tulokset viittasivatkin kaikkien ihmispopulaatioiden polveutuvan samasta afrikkalaisesta juuresta, joka eli ehkä noin 200 000 vuotta sitten.  Tähän sopi myös se, että vanhimmat nykyihmisen fossiilit on löydetty juuri Afrikasta. Stringeristä tuli ”pois Afrikasta” -mallin (OOA, Out of Africa) puolestapuhuja. Tämän mallin mukaan nykyihmispopulaatio levisi Afrikasta eri puolille maailmaa, ja samalla niille kehittyi eri alueille tyypillisiä piirteitä.

Todellisuus on tietysti monimutkaisempi.

Stringer kutsuu nykyistä OOA-mallia RAO:ksi, lyhenne sanoista Recent African Origin (äskettäinen afrikkalainen alkuperä), koska on varmaa, että nykyihmisiä on lähtenyt Afrikasta moneen otteeseen ja Afrikan ulkopuoliset väestöt ovat enimmäkseen viimeisten migraatioiden perua. Useimmat paleoantropologit ovat nykyisin tämän mallin tai jonkin sen muunnelman kannalla. On kuitenkin varmaa, että nykyihminen on risteytynyt eri puolilla Euraasiaa kohtaamiensa sukulaislajien kanssa. Monista nuorimmista fossiileista on pystytty eristämään DNA:ta. Kun sitä on verrattu nykyihmisen perimään, on huomattu ainakin neandertalin- ja denisinihmisen risteytyneen esi-isiemme kanssa eri puolilla Euraasiaa. Paleoseksin ansiosta on useimmilla ei-afrikkalaisilla pari prosenttia neandertal-DNA:ta ja hieman vähemmän denisinihmisen  DNA:ta perimässään (melanesialaisilla on denisinihmisen DNA:ta peräti kolmesta viiteen prosenttia). (Lähetin taannoin posken sisäpuolen solunäytteen DNA-analyysiin National Geographicin Genographic-projektiin. Tulokset saapuivat parin kuukauden kuluttua: yksi tuloksista oli, että minunkin DNA:ssani lymyää muinaisihmisten perimää. DNA:stani on 0,1% denisinihmistä ja 1,5% neandertalilaista. Rouva ihmetteli että noinko vähän. )

Luin rinnakkain alkuperäiskielistä ja suomalaista versiota, ja muutaman kymmenen sivun täsmävertailun perusteella voin todeta, että suomentaja Jorma Keskitalo on osannut hommansa hienosti. Oivan suomennoksen läpi eivät alkuperäiskielen rakenteet paista. Tietokirjan termien on oltava täsmällisesti ja oikein suomennettuja, minkä biologi Keskitalo myös hallitsee. Tikulla kun kaivaa, jotain aina löytyy, mutta kokonaisuus on erinomainen. Ja opin uuden sanan, perimänvaihto (engl.  gene flow, joka yleisemmin käännetään geenivirraksi; mikäpä siinä).

Hyvä kirja. Stringer selittää seikkaperäisesti keskeisten fossiililöytöjen ja DNA-vertailujen historiaa, tutkimistapoja, tulkintaa ja merkitystä. Stringer ei kuitenkaan kaihda kertoa, mitä ei tiedetä tai missä on paljon epävarmuutta. Pidän tällaisesta perusteellisuudesta. Biologiaan perehtymättömälle arvelen tekstin olevan raskaahkoa. Vaan pakkoko se on yhtä kyytiä koko kirjaa lukea.

Muutama kartta on tarpeen, koska teksti vilisee fossiililöytöjen paikannimiä. Mustavalkoisia kuvia on niukalti, mutta eipä niistä juuri iloa ole. Hakemisto on ja lukukohtainen kirjallisuusluettelo.

Jos oikein haluaa perehtyä tähän aihepiiriin, voi tämän rinnalla lukea vaikkapa Juha Valsteen Ihmislajin syntyä (SKS 2012) ja tuoretta muinaisihmisten DNA-tutkimusta valaisevaa Svante Pääbon kirjaa Neanderthal Man, In Search of Lost Genomes (Basic Books 2014).

Erityisesti suosittelen teosta Vain yksi jäi biologian opettajille evoluutiotietojen ajantasaistukseksi.



3 kommenttia:

  1. Minäkin opin uuden sana: paleoseksi.

    VastaaPoista
  2. Sain kirjan loppuun tänään, ja olihan siinä sitten vähän vähemmänkin kiinnostavia juttuja... mutta ihmettelen edelleen, miksi se on niin vaikea ajatus, että useampi ihmislaji olis todellakin rinnakkain eläny. Eloperäisellä aineksella vain on taipumus siirtyä nopeasti takaisin kiertokulkuun eikä jäädä tuleville polville näytteiksi...

    Aika kallista kyllä tuo DNA:n tutkiminen, vaikka projekti onkin... mikäli se oli se hinta, minkä katsoin nettisivulta, $159 tjsp.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "miksi se on niin vaikea ajatus, että useampi ihmislaji olis todellakin rinnakkain eläny", kirjoitit. En ajatuksen vaikeudesta tiedä, mutta valtavirtaa on nykyisin se käsitys, että aivan viime aikoja lukuun ottamatta maailmassa on elänyt useita ihmislajeja välillä samoilla seuduillakin. Viimeisin lähilaji (jonka asema sukupuussamme on vielä auki) oli Indonesian Floresin saarelta löydetty floresinihminen Homo floresiensis. Hävisi reilut 10000 v. sitten. Kohtasiko se nykyihmisiä, ei tiedetä. Neandertalinihmiset kuolivat sukupuuttoon n. 40000 vuotta sitten, elettyään parikymmentä vuosituhatta Euraasian ensmmäisten nykyihmisten kanssa samoillakin seuduilla. Ja niin edelleen. Nykyään ollaan vain me.

      Poista