Suosirrimme maailmalla - uudet paikannusmenetemät paljastivat eteläisen talvehtimisalueen

Tiede tuottaa uutta tietoa ja samalla kumoaa ja täydentää vanhaa. Lintutieteen eli ornitologian hommana on toimia tällä tavoin lintutiedon kanssa. Ensimmäisiä suomalaisia lintutieteellisiä tutkimuksia oli Akateeminen väitöskirja Pääskysten talvehtimisesta ja muutosta (Leche, J. ja Grysselius, J. 1764). Siinä tekijät perustelivat, miksi pääskysten talvehtiminen järvien pohjassa on tarua ja että pääskyset oikeasti muuttavat etelään talveksi. 1900-luvulla lintujen muuttomatkoista on saatu selkoa etupäässä rengastamalla niitä; renkaat kulkeutuvat linnun matkassa mikä mihinkin, lintu kuolee, joku löytää raadon ja lähettää renkaan siinä ilmoitettuun paikkaan, näin se yleensä toimii.

Etelänsuosirrin poikanen rengastettavana. 

Suomessa rengastus alkoi 3.2.1913 Oulussa, kun Einari Merikallio rengasti talitiaisen. Myöhemmistä toimistaan Merikallio tunnetaan erityisesti maamme lintujen lukumäärän arvioijana. Ja suomensipa hän myös Jack Londonin kirjan The Game, Viimeinen ottelu (Urheilijain Kustannus-O.Y.1917).

Einari Merikallion kääntämää ja tuottamaa kirjallisuutta. Kuva Antti Rönkä

Suomessa on rengastettu yli 10 miljoonaa lintua. Suomalaisrenkaita on löydetty ulkomailta noin 100 000. Tietomme lintujen muuttoreiteistä ja talvehtimisalueista perustuvat paljolti juuri näihin löytöihin. Löytöaineiston tulkintaa kuitenkin haittaavat monet virhelähteet ja puutteet. Lintu kuolee asumattomalla alueella, raato hajoaa ja rengas katoaa, renkaat päätyvät kaulakoruun, rengas putoaa, tiedot löytöpaikasta ja -ajankohdasta ovat hatarat, rengasta ei vaan löydy, rengas on kulunut niin ettei numero näy… Myöskään tietoa siitä, missä lintuyksilö on ollut rengastus- ja löytöhetken välillä, ei perinteisellä rengastuksella saada.

Rengastusvälineistöä: yksilöllisesti numeroituja metallirenkaita, värirenkaita, pihdit, puntari. Oikealla alhaalla lootassa verinäytteenottovälineitä: injektioneuloja, kapillaariputkia, säilöntänestettä koeputkissa. Kuva Antti Rönkä.

1900-luvun loppupuolella on kehitetty menetelmiä, joilla pystytään seuraamaan eläinten liikkeitä reaaliajassa ympäri vuoden. Satelliittijäljityksen avulla saatua uudempaa muuttolintutietämystä on vaikkapa parin viime vuosikymmenen aikana selvinneet Fennoskandian kiljuhanhien muuttoreitit Euraasian länsiosissa. Ne löytyivät, kun hanhia varustettiin lähettimin, jotka lähettävät satelliittien kautta sijaintitietoa jatkuvasti. Satelliittilähettimiä onkin käytetty juuri isojen lintujen seurantaan, koska riittävän pitkään toimiva lähettimen virtalähde painaa, eikä lähetin saa painaa kuin muutaman prosentin eläimen painosta. Muun muassa taigametsähanhien,selkälokkien, kurkien, sääksien, mehiläishaukkojen ja merikotkien liikkeitä on seurattu lähettimien avulla. Luonnontieteellisen keskusmuseon sivuilla  on tietoa ja muuttoreittejä valaisevia karttoja kolmesta viimeksi mainitusta. Aurinkopaneeleilla toimivia lähettimiä on kuitenkin pantu niinkin kevyille linnuille kuin käille (käki painaa alun toista sataa grammaa).

Pari vuosikymmentä on käytössä ollut myös laite, jolla onnistuu köykäisten ”pikkulintujenkin” liikkeiden seuranta: geolocator, ”suomeksi” geolokaattori, oikeasti geopaikannin. Se on kevyimmillään alle puolen gramman painoinen, paristolla toimiva vehje, joka kiinnitetään seurattavaan eläimeen, aivan pienillä linnuilla yleensä selkään. Alla geopaikannin on kiinnitetty pikaliimalla etelänsuosirrin sääressä olevaan lipareeseen. Lipareen alla on punainen rengas estämässä geopaikantimen valahtamista nivelen päälle. Nilkassa on sininen ja punainen rengas, juuri tämän yksilön kaukoputkella luettava värikoodi. Toisessa jalassa Helsingin ylipiston tunnuksin varustettu, numeroitu rengas sekä vielä yksi, rengastusvuotta osoittava värirengas.

Väri-iloa suosirrin jalassa. Kuva Kari Koivula.

Geopaikantimen kello on asetettu Greenwichin keskiaikaan (GMT). Geopaikannin mittaa ennen kaikkea valoisuutta, mutta myös vaikkapa kosteutta, lämpötilaa ja sähkönjohtavuutta. Satelliittipaikantimista sen periaate eroaa siinä, että se ei lähetä keräämiään mittauksia mihinkään, vaan geopaikantimella sälytetty eläin on saatava kiinni uudestaan, jotta laitteen keräämä tieto saadaan purettua tietokoneelle käsiteltäväksi. Jos ei saada, turhaa työtä. (Mainittakoon jo tässä, että geopaikantimella varustetut etelänsuosirrit selviävät hengissä ja lisääntyvät yhtä hyvin/huonosti kuin ilman geopaikanninta etelässä talvehtineet lajitoverinsa.)

Kahlaajatutkija Veli-Matti Pakanen esitelmöi Pohjois-Pohjanmaan lintutieteellisen yhdistyksen kokouksessa 12.11.2014 etelänsuosirrien geopaikannintutkimuksen tuloksista. Tämän kirjoituksen etelänsuosirriä koskevat geopaikannintiedot perustuvat Pakasen esitelmään ja tutkimusryhmän Pakanen - Kari Koivula - Nelli Rönkä työhön (kiitos!). Jo vuonna 2002 alkanut etelänsuosirrin populaatiotutkimus jatkui vuonna 2013 geopaikantimien kiinnittämisellä 30 linnulle eli 15 sirriparille. Lisää merkitään tulevina kesinä.

Etelänsuosirri (Calidris alpina schinzii) on yksi suosirrin lukuisista maantieteellisistä roduista, joilla on alalajin asema luokittelujärjestelmässä. Sitä tavataan laajalla alueella, Grönlannissa, Islannissa, Brittein saarilla ja Itämeren ympäristössä. Itämeren etelänsuosirrikanta on romahtanut; Suomessa se luokitellaan äärimmäisen uhanalaiseksi (vain reilut puolensataa paria, joista useimmat Oulun seudun rantaniityillä). Rengaslöytöjen perusteella Itämeren suosirrit muuttavat syksyllä etupäässä lounaaseen ja seurailevat Atlantin rannikkoa eteläisimmillään Luoteis-Afrikan rannikolle, jolta alueelta on vain pari löytöä, ja syksyllä samoja reittejä takaisin. 

Etelänsuosirriemo (Calidris alpina schinzii). Kuva Antti Rönkä.

Taulukonpätkässä (kuva alla) on erään etelänsuosirrin geopaikantimesta purettua dataa. Kuten näemme, 7.6.2013 aamuun saakka kosteus ja sähkönjohtavuus ovat nollassa - koska geopaikanninta ei ole pantu linnulle. Ensimmäinen mittaus linnun jalassa olevasta mittarista on klo 10.54. Kosteutta on, ja sähkönjohtavuuslukemat ovat tyypillisiä makeahkolle vedelle - emo kahlailee rannalla ruokailemassa. Iltasella lukemat muuttuvat, lämpötila enimmillään yli 40 astetta, on kuivaa, eikä sähkönjohtumista juuri ole - emo hautoo (suosirripari hautoo vuoronperään, toinen emo päivän, toinen yön).

Geopaikantimen keräämää dataa.

Alla on pala marraskuun puolivälin kieppeen valoisuuskuvaajaa, joka on laadittu geopaikantimesta puretun datan perusteella perusteella. Auringon nousu ja lasku erottuvat hyvin. Pimeä yö kestää noin 12 tuntia, mikä kertoo että ollaan melko etelässä (Itämerellä yö olisi paljon pitempi).

Yö ja päivä erottuvat selvästi marraskuun puolivälissä tropiikissa kerätyssä valoisuusdatassa.

Geopaikantimeen kertyvän valoisuustiedon perusteella saadaan takautuvasti selville, missä eläin on milloinkin ollut. Paikanmääritys perustuu mitattuihin auringon nousu- ja laskuaikoihin eli päivän pituuteen, mikä kertoo leveyspiirin, sekä keskipäivän ajankohtaan suhteessa Greenwichin keskiaikaan, mikä kertoo pituuspiirin (lue Dava Sobelin kirja Longitudi, joka kertoo, mikä merkitys kellolla on pituusasteen luotettavan määrityksen kannalta merenkulussa). Tarkkuus ei nyt ole GPS:n luokkaa, mutta siedettävä, kun ottaa huomioon, että geopaikantimille saadaan aikaisemmin pimennossa ollutta tietoa eläinyksilöiden liikkeistä. Huomattava on kuitenkin, että paikanmääritys ei onnistu kesällä esimerkiksi Pohjois-Suomessa kerättyjen mittausten avulla, koska valoisaa on yötä päivää. Syys- ja kevätpäiväntasauksen aikoihin leveysasteen määritys on niin ikään hankalaa, koska päivä on kaikkialla saman pituinen.

Yhden linnun valopaikannustiedot joltain ajalta voivat näyttää tältä:

Tässähän ei ole mitään järkeä, melkoista haipakkaa on sirri saanut lentää, jos pallo = todellinen sijainti. Aineistoa kiduttamalla siitä saadaan kuitenkin totuus esille.

Tässä on yhden linnun sijaintitiedot syyspäiväntasauksen tuntumasta syyskuun mittaan. Koska päivän pituus on joksenkin sama kaikkialla, datanpurkuohjelma tulkitsee pienetkin valojakson pituuden erot valtaviksi etäisyyksiksi etelä-pohjois -suunnassa.

Joulukuussa päivän pituudessa on jo eroja eri leveyspiireillä, joten paikannuspisteet ovat tiiviihkönä rykelmänä:

Kun paikannetaan kaikkien geopaikanninlintujen sydäntalvisen sijainnin keskipiste, löytyy Suomen etelänsuosirripopulaation keskeisin talvehtimisalue, Mauritanian Banc d'Arguin, Unescon maailmanperintökohde, kymmenien tuhansien lintuparien pesimäalue ja miljoonien Euraasian kahlaajien talvehtimisseutu. Ja osa Oulun seudun etelänsuosirreistä on voinut talvehtia vieläkin etelämpänä, jopa Senegalissa ja Gambiassa saakka. Ei tiennyt rengastusaineisto tätä!  Suomen etelänsuosirrien eteläisin talvilöytö oli ennen tätä Marokon rannikolta, Banc d'Arguinista 1500 km kohti Espanjaa.

Tässä alla on vielä esimerkki, kuinka geopaikannindataa tulkitaan. Syysmuutolle lintu lähti 16.6. illalla - tämän ajankohdan jälkeen sitä ei enää nähty pesimäniityllä. Kosteus ja sähkönjohtavuus tippuivat nollaan, lintu oli lennossa. 17.6. iltapäivällä sähkönjohtavuuslukemt kohosivat; olisiko sirri pysähtynyt ruokailemaan. Vihreän viivan kohdalla se oli taas maissa, siis rannalla, mittari kertoo kosteudesta, Sähkönjohtavuuslukemat olivat suuremmat kuin pesimäpaikalla, eli sirri oli nyt suolaisen meren äärellä etelässä.Yhdessä valopaikannuksen kanssa tulos on: parissa päivässä 1500 km Siikajoelta Vattimerelle.

Sirri viipyi Vattimeren lietteillä tankkamassa 19.6. - 5.7. iltaan saakka, jolloin se lähti 4500 kilometrin matkalle kohti Afrikkaa. Sähkönjohtavuus ja kosteus olivat nollalukemissa seuraavat yli 60 tuntia, kun sirri lensi yhtä soittoa etelään. Loputa se saapui tropiikkiin, suolaisen meren äärelle.

Ja tässä on saman linnun kuin yllä koko syysmuutto kartalla. Useimmat muutkin tutkimussirrit lensivät samaan tapaan kahdessa pätkässä perille; kolme sirriä viivähti välillä Portugalin rannikolla. 

Kevätmuutto käy samaa reittiä, mutta sirrejä pysähtelee useammassa paikassa kuin syksyllä, muun muassa Portugalin rannikolla, Englannissa ja Biskajan lahdella; Vattimeren rannat ovat keväälläkin tärkein levähdys- ja ruokailualue. Kevätmuutto myös kestää pidempään kuin syysmuutto.

Geopaikantimien avulla saadaan uutta ja tarkkaa tietoa talvehtimisseutujen ja muutonaikaisten levähdysalueiden sijainnista sekä niillä vietetystä ajasta. Tämä puolestaan voi valaista sitä, miksi meillä pesivät linnut ovat vähentyneet - jos syitä ei löydy pesimäalueilta, niitä voidaan etsiä vaikkapa talvialueiden muutoksista. Muihinkin kysymyksiin voidaan saada vastauksia. Pariutuvatko puolisot jo muuttomatkan aikana? Käyttävätkö eri sukupuolet eri alueita samalla tavalla? Uusia kysymyksiä herää. Miksi syysmuutto on kevätmuuttoa nopeampaa? Onko kiire sulkimaan, mikä on petojen ja tarjolla olevan ravinnon osuus tässä?

Etelänsuosirri on monien muiden meillä pesivien lintujen tavoin oikeastaan afrikkalainen lintu, joka käy vain pesimässä täällä pitkän päivän ja runsaan ravinnon ihmemaassa. Ja en lakkaa hämmästelemästä,kuinka  tuollainen vajaa 50-grammainen höyhenkasa käy talvi toisensa jälkeen Afrikan mantereella talvehtimassa, kun me kyhjötämme täällä sydäntalven synkkyydessä.

(Muutos 11.12.2014:  geolokaattorit vaihdettu geopaikantimiin... kiitos, kommentoija Taisto!)

Huom! Katso myös etelänsuosirrin VT 5101 seikkailuista kertovat jutut täältä ja täältä.