Siinä se odottaa siirtymistään loppusijoituspaikalle kauas kaakkoon.
lauantai 31. maaliskuuta 2018
Hirsihuussi IV - purettu ja pinottu.
Just kun sain sen tehdyksi niin se piti purkaa! Kaksin (tilaajien edustajan Ari-Pekan kanssa) purku sujui joutuisasti hienossa kevätsäässä.
perjantai 30. maaliskuuta 2018
Aivelo, T. : Loputtomat loiset. – Kirja-arvio
Aivelo, Tuomas (2018): Loputtomat loiset. – Like Kustannus
Oy, Helsinki. 341 s.
Loisinta on lajien välinen suhde, jossa loinen hyötyy isännästä,
aiheuttaa sille haittaa, on jatkuvasti tekemisissä isäntäyksilön kanssa ja on
siitä riippuvainen. Loisinta on eliöiden yleisin keino hankkia elantonsa,
suurin osa eliölajeista on loisia. Jos vaikkapa lapamato, kihomato ja täi ovatkin
nykysuomalaisilla melko harvinaisia, jossain elämänvaiheessa on jokaisen
riesana tauteja aiheuttavia bakteereja ja viruksia – loisia nekin. Loisillakin
on loisensa, joilla saattaa vielä olla omansa.
Tuomas Aivelon teos Loputtomat loiset ei ole maailman miljoonien
loislajien esittely. Itse asiassa
teoksessa esiintyvien loisten lista on varsin lyhyt, hakemistossa esiintyy vain
satakunta loistaksonia. Mistä sitten
juttua riittää kirjaan, jossa on sivuja 338 (+ hakemisto eikä edes kuvia)? Aivelo
on ekologi ja evoluutiobiologi, ja vaikka teos painottuu loisten aiheuttamiin
ihmisen tauteihin, kirjoittaja avaa tästä näennäisen kapea-alaisesta näkökulmasta
loisten ekologiaa ja evoluutiota todella laajasti. Aihepiirihän on tärkeä ja
ajankohtainen – ajatellaanpa vaikka antibioottiresistenttejä bakteerikantoja,
ilmastonmuuutoksen vaikutusta taudinaiheuttajien leviämiseen uusille alueille
ja rokotusvastaisuutta (kaikkia näitä käsitellään kirjassa).
Teoksen päälukujen otsikot ovat Miksi on tartuntatauteja?,
Mistä tartuntataudit tulevat?, Miksi ihmisillä on niin paljon tartuntatauteja?,
Miksi toiset taudit ovat toisia varallisempia?, Miten tartuntataudeista pääsee
eroon?, Miksi osasta tartuntatauteja ei päästä koskaan eroon?, Miksi uusia
tartuntatauteja syntyy yhä useammin?, Miten ympäristö vaikuttaa tautien
leviämiseen? sekä Onko ihmistä ilman tartuntatauteja? Pääotsikoiden
ihmispainotuksista huolimatta kirjassa on kosolti mielenkiintoisia muidenkin
eliöiden loisintakertomuksia. Aivelo tutkii väitöskirjaansa varten
madagaskarilaisia hiirimakeja ja niiden loisia. Joka härjillä kyntää se
härjistä puhuu, ja Aivelo hiirimakeistaan: siellä täällä pitkin kirjaa on kuin otteita
tutkimuspäiväkirjasta, kertomuksia maastotyön sattumuksista johdatteluna
seuraaviin aiheisiin. Tämä toimii mainiosti. Aivelo kirjoittaa muutenkin
sujuvasti ja selittää laajasti, mikä helpottaa lukijaa.
Muutama kielihuomio: Ehkä
tiede-englanti paistaa läpi, kuten ”(Taudin) ilmaantuvuus on ...suhteellisen
matala”,–> vaikkapa ”tautia esiintyy melko vähän”. Suomen kielessä ”jonkin seuraus”, ei ”seuraus
jollekin”: ”Loiset ovat evolutiivisesti looginen seuraus vapaana elävien
eliöiden olemassaololle – ravintolähteille, joita voidaan hyödyntää” –> mieluummin ”On evolutiivisesti loogista, että vapaana
elävillä eliöillä on niitä ravintonaan hyödyntäviä loisia”. ”Bakteeri voi
kehittää antibioottiresistenssin...” –> ennemminkin ”bakteerille voi kehittyä…”,
kun kyse ei liene aktiivisesta toiminnasta. Ei näitä paljon ole kuitenkaan.
Tietokirjalle on eduksi, jos tiedon lähteet kerrotaan. Tästä
on ainakin kahdenlaista iloa. Lukija voi perehtyä julkaistuun tiedon
lähteeseen jos vain saa sen käsiinsä, ja tarkistaa, onko tietokirjailija
ymmärtänyt lukemansa. Lisäksi alkuperäistutkimuksiin tutustuminen avartaa
lukijan kuvaa käsiteltävästä aihepiiristä. Yksittäisten faktojen lähteisiin
viitataan luonnontieteellisessä tekstissä yleensä hyvinkin tarkkaan ja tottumatonta
lukijaa häiriten tunkemalla leipätekstin lomaan litanioittain tutkijoiden
nimiä ja julkaisuvuosia tai tai kevyemmässä versiossa huomaamattomahkoin (yläindeksi)numeroin. Monissa tieteen tuloksia rahvaalle esittelevissä teoksissa
viittaukset tiedon lähteisiin taas pahimmassa tapauksessa jopa puuttuvat. Luulin
loiskirjassakin olevan näin, mutta teoksen lopussapa onkin kolmisenkymmentä
sivua ”Lisätietoja ja huomioita eri lukuihin”. Näillä sivuilla on luvuittain
kerrottu paitsi yleisen taustatiedon lisäksi mistä keskeiset tiedot ovat
peräisin – ja peräti kattavasti. Lähteet ovat tieteellisiä lehtiartikkeleita ja
tietoteoksia sekä nettiosoitteiden takaa löytyviä aineistoja.
Lähteistä on
hyötyä lukijalle vain jos ne saa käsiinsä. Valitsin ym. luvusta satunnaisotannalla kymmenen
tieteellistä artikkelia, jotka sitten hain verkosta: peräti yhdeksän kymmenestä
Googlen ensiosumasta avautui, vain yksi jäi maksumuurin taakse (siitäkin näki
abstraktin). Perinteiset kirjat jäävät kyllä rivilukijan tavoittamattomiin,
mutta jääköön. Aivelon valitsema lähteidenilmoitustapa toimii oikein hyvin. Pari
huomiota tästä luvusta: biofilmiviite on väärässä kohdassa, ja jotkut otsikot
ovat eri muodossa kuin leipätekstissä. No eihän näistä haittaa ole (tämä vain
osoittaa kuinka tarkasti olen kirjan lukenut…), lähinnä kyse on teoksen
evoluutiosta kertovista jäljistä.
Esineenä Loputtomat loiset on miellyttävä, kovakantinen, kompakti;
kuvakannessa on Ernst Haeckelin upeita Diplozoon paradoxum -laakamatopiirroksia
sadan vuoden takaa. Kiitokset ulkoasun suunnittelijalle, kuka lienee. Sisältö
on samaa korkeaa tasoa. Arvosana kiitettävä, suosittelen.
EDIT 31.3.-18: Juuri tuon alkuperäiskuvassa olevan kaksoiseläimen Diplozoon paradoxumin kohdalla on kannessa kirjan nimi. Tuomas Aivelo huomautti; kiitos!
EDIT 31.3.-18: Juuri tuon alkuperäiskuvassa olevan kaksoiseläimen Diplozoon paradoxumin kohdalla on kannessa kirjan nimi. Tuomas Aivelo huomautti; kiitos!
Uusi tieto rakentuu vanhalle! |
lauantai 24. maaliskuuta 2018
Hirsihuussi III
Hirsihuussin runko on kutakuinkin valmis, kattokaltevuuden sahaus vain puuttuu. Tässä muutama kuva, arvelen kaiken oleellisen tulleen jo sanotuksi aikaisemmissa jutuissa. Kehikon korkeus (kun kattokaltevuus on sahattu) on 275 cm sillä reunalla, joka tulee huvilan seinää vasten ja 249,3 cm huussin takareunalla (alla olevassa kuvassa vasemmalla).
Hirsihuussi siis päätyy kevään mittaan muualle, missä se ympätään hirsihuvilan kylkeen. Tästä lisää aikanaan.
Läpihammasnurkka, lukkonurkka. |
lauantai 3. maaliskuuta 2018
Hirsihuussi II
Tässäpä lisää hirsihuussin rakennuskuvia (aikaisemmat täällä).
Ikkunaa sovitettiin. Karmi pysyy paikoillaan, kun siihen ruuvatut karat ovat hirrenpäiden karaurassa. Apumies Esa B. tarkastaa ikkunan sopivuutta.
Ikkuna-aukon ylityshirressä on kolot, joihin karojen ylläpäät sopivat. Karmin yläpuolelle jätin muutaman sentin tyhjää siltä varalta, että kehikko vielä painuu hieman. Myös karoilla on oltava tilaa upota yläpuolen hirteen jos/kun se painuu. Muuten karat estävät painumisen ja seinään tulee rako, kun alapuolinen seinä painuu ja yläpuolinen ei. Tosin näin pieni ja ulkona vuosikausia kuivuneista puista tehty kehikko ei juuri enää painu.
Sitten pari kuvaa varauksen teosta. Seuraavassa kuvassa näkyy viiva, joka on saatu seuraamalla hirsivaralla alemman hirren selkää (toinen viiva jää oikealle piiloon). Hirsivaralla on myös siirretty alempaan hirteen veistetyn salvaimen muoto ja mitat tähän hirteen; salvain on jo työstetty valmiihkoksi.
Varauksen reunan voi viimeistellä (paitsi moottorisahalla) käsityökaluilla, kuten kourukirveellä, telsolla tai (alla) tuommoisella vuoluraudan ja kovelin risteytyksellä. Varausviiva halki.
Hirsi nostetaan salvokselle. Tässä vaiheessa joutuu useimmiten vielä hienosäätämään hirsien sopimista toisiinsa. Kuvassa (alla) näkyy alemman hirren selässä tuommoiset vaaleat rannut siinä main, missä ylemän hirren varauksen reuna koskee alempaan. Rannut ovat syntyneet, kun päällekkäin asetettujen hirsien väliin on pantu ohutteräinen puukkosaha ja kertaalleen pitkin varausta sahaamalla on poistettu ne kohdat, missä liika puu juuri varauksen reunan sisäpuolella on estänyt varauksen reunan painumasta tiiviisti alempaa hirttä vasten. Tämän tekeminen on helpompaa kuin sen kuvaaminen sanallisesti. Lopuksi sahausjäljet hieraistaan sileäksi vuoluraudalla.
Sinne solahti. Kymmenen varvia valmista.
Ikkunaa sovitettiin. Karmi pysyy paikoillaan, kun siihen ruuvatut karat ovat hirrenpäiden karaurassa. Apumies Esa B. tarkastaa ikkunan sopivuutta.
Ikkuna-aukon ylityshirressä on kolot, joihin karojen ylläpäät sopivat. Karmin yläpuolelle jätin muutaman sentin tyhjää siltä varalta, että kehikko vielä painuu hieman. Myös karoilla on oltava tilaa upota yläpuolen hirteen jos/kun se painuu. Muuten karat estävät painumisen ja seinään tulee rako, kun alapuolinen seinä painuu ja yläpuolinen ei. Tosin näin pieni ja ulkona vuosikausia kuivuneista puista tehty kehikko ei juuri enää painu.
Varausviivojen välistä poistetaan puuta, jotta ylempi hirsi saadaan istumaan alemman selkään. Moottorisahalla tämä joutuu. Liian syvään ei sovi sahata.
![]() |
Varauksen sahaminen moottorisahalla. Kuva Esa Borén. |
![]() |
Varauksen reunan viimeistelyä. Kuva Esa Borén. |
![]() |
Hirttä sovitellaan. Kuva Esa Borén. |
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)