Aukusti Juhana Mela

Tämänkertainen vieraskynä, rouva Raija Rönkä, tutkii sukuaan. Tämä Strömmer-seuran jäsenlehteen tuleva juttu on hänen kirjoittamansa. Ensimmäisellä rivillä mainittu Hilda Schlüter (1825-1888) oli hänen isänsä (eli appeni) isoisän Kuno Strömmerin äiti.

Aukusti Juhana Melan visiittikorttikuva ennen vuotta 1875. C.A. Hårdhin valokuvaamo.

*****

Raija Rönkä :

Selatessani erään kerran GENI-sukupuusta Hilda Schlüterin tietoja, pisti silmääni nimi Aukusti Juhana Kallenpoika Mela. Muistin biologipuolisoni maininneen jossain yhteydessä tämän nimen. Puolisoltani sain myös vuoden 2011 Luonnon Tutkija -lehden, jonka numerossa kolme on Anto Leikolan monisivuinen artikkeli kyseisestä herrasta. Artikkelissa Leikola luonnehtii A. J. Melaa seuraavasti: ”Aukusti Juhana Mela oli monitoiminen mies: kasvien ja eläinten tutkija, lehtimies ja puhuja, kansallisuusaatteen ja suomalaisuuden ajaja, intomielinen darvinisti ja radikaali liberalisti, käsikirjojen ja kouluoppikirjojen laatija ja suomentaja, opettaja ja maan merkittävimmäksi kasvaneen biologisen seuran ensimmäinen puheenjohtaja.” A. J. Melaa on sanottu myös Suomen luonnon tutkimuksen uranuurtajaksi.1 

     Aukusti Juhana Mela, alkujaan Johan August Malmberg, syntyi Kuopiossa 8.3.1846 Julie Schlüterin ja Karl August Malmbergin esikoisena. Julie Schlüter (1823-1849) oli Johan Jakob Strömmerin puolison, Hilda Schlüterin (1825-1888), vanhin sisko, joten Aukusti oli Hildan ja Johan Jakobin lasten serkku. Muita Julie ja Hilda Schlüterin sisaruksia olivat Fridolf (1826-), Johan Bernhard (1828-1881), Elise (1831-1857), Evelina (1833-1877), Herman Napoleon (1836-1882) sekä Adele Augusta (1838-1890). Fridolf menehtyi todennäköisesti ennen vuotta 1833, sillä häntä ei ole merkitty vuosien 1833-1847 lastenkirjaan. Bernhard valmistui (aikansa hurviteltuaan) papiksi ja teki työuransa pääosin Viitasaaren kirkkoherrana. Evelina avioitui Joensuun apteekkarin Adrian Ferdinand Olsoniuksen kanssa. Herman Napoleon toimi lääninsihteerinä Hämeenlinnassa. Elise ja Augusta eivät avioituneet.2 

     Aukustin isä Karl August Malmberg (1819-1901) oli asessori, raatimies, suomalaisuusmies ja herännäisjohtaja, siis vaikutusvaltainen mies tuon ajan Kuopiossa. Julie Schlüter synnytti maaliskuussa 1848 toisen pojan, Fridolf Nathanaelin, joka kuoli puolivuotiaana. Seuraavana keväänä keuhkotauti vei 25-vuotiaan Julien. Karl Malmberg avioitui vielä parikin kertaa. Näistä avioliitoista Aukustilla oli seitsemän sisaruspuolta, lisäksi neljä sisaruspuolta oli menehtynyt lapsena.3 Aukusti kasvoi ruotsinkielisessä kodissa ja kävi ruotsinkielistä koulua, mutta isänsä tavoin hän oli suomalaisuusaatteen kannattaja.

MALMBERGISTA MELAKSI

 

Johan August Malmberg pääsi ylioppilaaksi Kuopion kimnaasista 1865. Kiinnostus luonnontieteistä vei hänet Helsinkiin opiskelemaan kasvi- ja eläintiedettä, lisäksi hän opiskeli suomen kieltä. Opiskeluaikana hän teki Fauna-seuran (Societas pro Fauna et Flora Fennica) rahoittamia luonnonhistoriallisia keräilyretkiä muiden lupaavien luonnontutkijoiden kanssa.  Kesällä 1866 hän matkasi John Reinhold Sahlbergin kanssa Viipurin lääniin ja seuraavana kesänä Sahlbergin, Johan Axel Palménin ja Johan Peter Norrlinin kanssa Länsi-Lappiin (”neljän Jussin Lapin-retki”). Kolmannen matkan Malmberg teki Sahlbergin kanssa Vienan Karjalaan ja Kuolaan vuonna 1870. Sahlbergista tuli sittemmin hyönteistieteen, Palménista eläintieteen ja Norrlinista kasvitieteen professori.1 

     Malmberg valmistui filosofian kandidaatiksi 1873 ja promovointiin samana vuonna maisteriksi1. Hän oli vuonna 1875 perustetun opiskelijajärjestö Suomalaisen Nuijan perustajajäsen ja ensimmäinen puheenjohtaja. Järjestö ajoi muun muassa vierasperäisten sukunimien suomentamista.4 Vuonna 1876 Malmberg suomensi sukunimensä Melaksi, etunimiensä järjestyksen hän oli vaihtanut jo aiemmin1. 

OPETTAJA, TUTKIJA, TIETOKIRJAILIJA

Mela aloitti opettajan uransa Hämeenlinnan suomalaisessa normaalilyseossa (1877-78). Seuraavaksi hän oli vuoden Oulun suomalaisen yksityislyseon (nykyisin Oulun Lyseo) luonnontieteen ja alkeismatematiikan opettaja. Vuonna 1879 hän palasi Helsinkiin ja kirjoitti useita tieteellisiä teoksia, joista merkittävin oli vuonna 1882 julkaistu Verberata Fennica – Suomen Luurankoiset. Julkaisun saaman huomion ansiosta Mela nimitettiin Helsingin yliopiston eläinmuseon amanuenssiksi. Vuonna 1884 opettajan ura jatkui Helsingin Suomalaisessa Alkeisopistossa (1884-87) ja sitten luonnonhistorian ja maantiedon lehtorina Helsingin suomalaisessa normaalilyseossa (1887-1904). Lisäksi Mela opetti luonnonhistoriaa ja maantiedettä tytöille tarkoitetussa Helsingin suomalaisessa jatko-opistossa (1887-1891).5 Hän oli pidetty opettaja, joka suhtautui oppilaisiinsa toverillisesti ja kannusti heitä itsenäiseen luonnontutkimiseen.6

     Mela laati huomattavan määrän suomenkielisiä luonnontieteen oppikirjoja sekä niiden suomennoksia. Hän kokosi laajat kasvi-, hyönteis-, mineraali- ja linnunmunakokoelmat. Muun muassa herbaariokokoelmassa on noin 15 000 arkkia kasvinäytteitä, perhoskokoelmassa lähes kaikki Suomen perhoslajit ja mineraalikokoelmassa noin 750 mineraalilajia. Mela testamenttasi kokoelmansa sekä kirjastonsa luonnontieteellisen ja maantieteellisen osan Kuopion Luonnon Ystäväin yhdistykselle5, jonka jäseneksi hän oli liittynyt heti sen perustamisvuonna 18976. Nykyisin kokoelmat ovat pääosin Kuopion luonnontieteellisen museon hallussa5. Melan ansiosta luonnonhistorian ja maantiedon kouluopetus koheni huomattavasti.  

LEHTIMIES JA KANSAN VALISTAJA

Ruotsinkielisestä taustastaan huolimatta Mela oli täysin suomenkielinen. Hän opetti suomenkielisissä kouluissa, laati suomenkielisiä määritysoppaita sekä oppikirjoja sekä täydensi suomenkielistä luonnontieteen ammattisanastoa. Hän kirjoitti suomenkielisiin lehtiin humoristisia pakinoita ja piti kansantajuisia ja humoristisia esitelmiä luonnontieteellisistä ja yhteiskunnallisista aiheista. Melan pakinoita julkaistiin muun muassa Julius Krohnin toimittamassa Suomen Kuvalehdessä sekä Luonnon Ystävä -lehdessä. Mela kuului Kirjallisen Kuukausilehden toimituskuntaan vuosina 1873-76, tosin hän julkaisi siinä tuona aikana vain yhden pakinan.1 Vuosina 1881-94 Mela oli pilalehti Pilkkakirveen ja sen seuraajaksi perustamansa Matti Meikäläisen päätoimittaja. Lehdet sisälsivät yhteiskunnallista kritiikkiä ja varsinkin kirkkoon, papistoon ja ruotsalaisuuteen kohdistuvaa satiiria.5 Toimittipa hän vielä Minna Canthin kanssa lehteä nimeltään Vapaita aatteita. Vanhemmiten Melan kritiikki uskontoa ja kirkkoa kohtaan lieveni.6

     Mela oli ansaitusti mukana, kun nuoret biologit perustivat Vanamo-seuran maaliskuussa 1896. Mela johti puhetta ja hänet myös valittiin yksimielisesti seuran puheenjohtajaksi. Myöhemmin seuran nimeksi vahvistettiin ”Vanamo, Suomenkielisen luonnontieteen ystävät”. Jäsenet alkoivat laatia suomenkielistä biologista sanastoa. Tavoitteena oli myös alan suomenkielisten kirjojen julkaiseminen. Melan jäljiltä on käytössä muun muassa sanat luusto6, kiljukotka, nuolihaukka ja kiiruna5. Muutaman vuoden kuluttua seura sai haltuunsa Luonnon Ystävä -lehden (nykyisin Luonnon Tutkija), jonka päätoimittajana Mela toimi kuolemaansa saakka kuten myös Vanamon puheenjohtajana. Lisäksi Mela osallistui nuorten medisiinareiden perustaman Duodecim-seuran toimintaan. Seura kehitti puolestaan suomalaista lääketieteen sanastoa.6 

     

DARVINISTI JA LINTUJEN YSTÄVÄ

Mela oli vannoutunut darvinisti ja itse asiassa ensimmäinen suomalainen, joka julistautui julkisesti darvinismin kannattajaksi. Mela vei darvinismin myös kouluopetukseen ja teki sitä tunnetuksi koko elämänsä ajan.5 

     Mela (tuolloin Malmberg) kiinnostui darvinismista mahdollisesti neljän Jussin lapinretkellä Axel Palménin innoittamana. Vuonna 1872 hän piti Savokarjalaisen Osakunnan vuosijuhlassa suomenkielisen esitelmän ”Ihmisen synty”, jossa hän selvitti Darwinin teorioita ja muun muassa ihmisen polveutumista. Esitelmä oli hänelle tyypillisesti kansantajuinen ja huumorilla höystetty. Esitelmä julkaistiin seuraavana vuonna osakunnan albumin Koittaren toisessa nidoksessa. Paavo Cajander (Helsingin yliopiston Suomen kielen lehtori) kirjoitti siitä Kirjallisessa Kuukausilehdessä seuraavasti: ”Hra A. J. M. puolustaa Darwin´in mukaan jyrkästi, että ihminen on apinan heimolainen. Kirjoituksensa. ´Ihmisen synnystä´, joka on tehty kokonaan luonnontieteen kannalta, on hilpeästi esitetty ja helppo-tajuinen, ja merkillinen senkin vuoksi, että tässä tietääksemme ensikerran tuota maailman-mainiota Darwinilaisuutta perusteellisesti selvitetään Suomen kielellä.” Toki esitelmä sai osakseen myös kritiikkiä ja vastaväitteitä.1 

     Mela ei avioitunut. Hänellä oli kasvattipoika, mutta tämä lähti omille teilleen eikä pitänyt yhteyttä kasvatti-isäänsä. Sen sijaan Melan ystäviä olivat kasvit ja pikkulinnut. Lintuja oli häkeissä tai niitä lenteli vapaina monien ruukkukasvien seassa. Keväisin ja kesäisin linnut saivat lentää avoimista ikkunoista ulkoilmaan, mutta iltaisin ne aina palasivat takaisin sisälle.7 Mela osasi myös matkia eläinten ääniä ja taitava piirtäjäkin hän oli6. 

     Melan oppilas J. A. Wecksell on muistellut vierailuaan Melan luona seuraavasti (Koulu ja menneisyys -julkaisu):8 

”Kun tultiin sisään eteiseen, vei ovi oikealle saliin ja siitä eteenpäin Melan makuu- ja työhuoneeseen. Vasemmalla eteisessä oli pieni huone, missä hänen nuori ottopoikansa K. W. Natunen asusti, eteisen perältä johti ovi keittiöön, jossa vanha savolainen emäntäpiika Sohvi heilutti komentosauvaa. Melan oma huone oli kirjoja täynnä, hyllyt lattiasta kattoon, ja sitä paitsi pöydillä ja tuoleilla. Joku täytetty lintukin oli ja maljakko- ja ruukkukasveja. Sänky oli aivan lähellä keskellä lattiaa seisovaa kirjoituspöytää. Mela nousi varhain, omien sanojensa mukaan 4:n tai 5:n tienoissa, ja silloin oli jo kiire työhön. Kylpyammeessa hän ensin kävi, sitten yönuttu ylle, tohvelit jalkaan ja joutuun kirjoituspöydän ääreen, sillä aina oli pöydällä odottamassa uusi oppikirjan painos, merkillisen laaja kirjeenvaihto, Luonnon Ystävän kirjoitukset ja korehtuurit, tuntien valmistukset (Mela teki sitä vielä vanhanakin) ja suurena taakkana kokeet, kokeet joita rustailtiin kaikilla luokilla sekä kasviopissa, eläinopissa että maantiedossa.” 

Aukusti Juhana Mela menehtyi kotonaan 4.2.1904.

     

A.J. Melan kirjallista tuotantoa:

- Företekning öfver Karelska näsets kärlväxter. 1866.

- Fauna Fennica - -Suomen eläimistö nuorisolle. 1872.

- Lyhykäinen kasvioppi ja kasvio kouluja varten. 1880.

- Luonnonopillinen kuvasto (toinen tekijä J.A. Palmén). 1880

- Vertebrata Fennica – Suomen Luurankoiset. 1882.

- Suomen koulukasvio. 1892.

- Kasvioppi Suomen koululaisille. 1895.

- Zoologia kansalaisille. 1896.

- Koulun Eläinoppi. 1899. (täydennysosa Suomen eläimistöön)

- Tyttökoulujen kasvioppi. 1901.

- A. K. Cajander toimitti kesken jääneen Koulukasvion 5. painoksen laajennettuna nimellä A. J. Melan Suomen 

  kasvio.1906.

Lähteet:

Anto Leikola: ”Aukusti Juhana Mela, savolainen darvinisti”, artikkeli Luonnon Tutkija -lehdessä nro 3/2011.

Uunio Saalas: Puoli vuosisataa suomalaista luonnontiedettä, suomalaisen eläin- ja kasvitieteellisen seuran Vanamon toiminta 1896-1946. Kustannusosakeyhtiö Otava. Helsinki 1946.

Kurt H. Enwald: artikkeli ”Aukusti Juhana Mela”, Molekyyli 2/1954, nuorten luonnontieteen harrastajain lehti. Luonto-liitto r.y.

J. A. Wecksell: artikkeli ”A. J. Mela”, Koulu ja menneisyys 1/1935, Suomen kasvatuksen ja koulutuksen historian seuran vuosikirja. https://journal.fi/koulujamenneisyys/article/view/99673 (internet 2024).

KA = Kansallisarkiston Astia-verkkopalvelu https://astia.narc.fi/uusiastia/aineistot.html (internet 2024).

SSHY = Suomen Sukuhistoriallisen yhdistys https://www.sukuhistoria.fi/sshy/index.htm (internet 2024).

HisKi = Suomen Sukututkimusseuran historiakirjojen hakuohjelma http://hiski.fi/hiski?fi (internet 2024).

Viitteet:

1. Leikola: sivut 80-85.

2. KA: Kontiolahden seurakunnan arkisto< syntyneet 1813-1843< tiedosto 84 sivu 156 nro 45 (14.10.1826 Fridolf),

<lastenkirja 1833-1847< tiedosto 98 sivu 172, <rippikirja tiedosto 70 sivu 58, < Joensuun seurakunnan arkisto< kuolleet 1851-1878< tiedosto 5 sivu 7 nro 15 (5.10.1857 Elise Schlüter), tiedosto 18 nro 21 (16.7.1877 Evelina Olsoni), SSHY: Viitasaaren kirkonarkisto< kuolleet 1871-1881< kuva 24 sivu 667 (28.7.1881 Bernhard Schlüter), SSHY: kuvatietokanta< Turun tuomiokirkkoseurakunnan arkisto< kuolleet 1874-1882< kuva 464 sivu 59 (20.11.1882 Herman Napoleon Schlyter), <Joensuun kirkonarkisto< kuolleet 1889-1908< kuva 1 sivu 18 (28.6.1890 Augusta Schlüter).

3. https://www.geni.com/people/Carl-August-Malmberg/6000000000014361767 (internet 2024), 

4. Saalas: sivu 50.

https://fi.m.wikipedia.org/wiki/Suomalainen_Nuija (internet 2024).

5. https://fi.wikipedia.og/wiki/Aukusti_Juhana_Mela (internet 2024).

6. Leikola: sivu 87-90.

7. Enwald: sivu 20. Saalas: sivu 52.

8. Wecksell: sivu 19.

 ******

Jälkikirjoitus blogin omistajalta:

Yo. jutun tekijä on kirjoittanut kaksi laajaa sukukirjaa, 320 ja 230 sivua. Niitä on vielä saatavana!

Raija Röngän tuotantoa.

*****

A.J. Mela siis työskenteli Oulun suomalaisessa yksityislyseossa, jonka seuraajassa, Oulun Lyseossa, olin töissä reilut sata vuotta hänen jälkeensä. Melan yhteys Oulun kouluun ei katkennut, vaikka ura jatkui Helsingissä. Lyseon luontokerho Esikon luontohavaintokirjassa on useita merkintöjä, joista ilmenee kerholaisten havaintoja lähetetyn Helsinkiin:

Tässä lähti tietoja kaksi kertaa kesässä kukkineesta lepästä (civis Ockenström), Linnea borealiksesta, jossa oli kolme kukkaa samassa varressa (civis Hägg) ja pudasjärvisestä kyystä, jonka vatsasta ryömi esiin aivan kehittyneitä poikasia (1897, E. Nyman).

*****

A.J. Mela oli eri Meloja kuin äidinäitini Helvi Toivonen s. Mela. Mummi oli Mela siksi, että hänen isänisänsä Nehemias Melartin veli Anders lähti Kärkölän Hongiston Vilppulasta Loviisaan kouluun. Siellä opettaja nimeltä Melart kysyi pojan sukunimeä. Vilppula ei kelvannut, "ei täällä mitään talonnimiä käytetä, pannaan Melart". Anders Melartin, "rehtori-sedän", vaiheista lisää myöhemmmin. Mummin isä Yrjö vaihtoi Melartin 1900-luvun alussa Melaksi, mitä sukua Mäntsälän Levannolla asuu vieläkin.

*****

Vieraskynä: Mitähän mies miettii? – Esi-isien muisteluksia

Päällikkö Pertti Tikkanen kertoo ukkiensa elämästä

Omien ikävuosien lähetessä 60 vuotta tulee miettineeksi, mitä omasta elämästä on kerrottavaa jälkipolville. Eipä juuri mitään, on pakko sanoa. Mistähän sitten johtuu, että ne muutamat oman suvun esi-isien muistelukset tuntuvat sisältävän paljonkin yleisesti kiinnostavia kohtia? Ehkäpä omia kokemuksiaan ei vain vielä tunnista myöhempiä polvia kiinnostaviksi. Kukaties kokemukset ja kuvaukset 1980-luvun tietotekniikasta muuttuvat jälkipolvien antiikiksi.

Muutama vuosi sitten kävin läpi ja kirjoitin puhtaaksi isäni ukin Juho Räisäsen 1930-luvulla kirjoittamia vihkosia. Toisena lähteenä käytän siskoni ihan muutama viikko sitten puhtaaksi kirjoittamia oman ukkini eli isäni isän Eero Tikkasen kirjoituksia, jotka on kirjoitettu arviolta 1960-luvulla. Juho Räisäsen tytär oli siis ukkini puoliso, joten herrat edustavat näin ollen kahta peräkkäistä sukupolvea. Olen tähän poiminut ja kommentoinut näistä kirjoituksista mielestäni yleisemminkin kiinnostavia ajan ja tapojen kuvauksia.

 Isäni ukki Juho Räisänen nuorna miesnä, vuosisatojen vaihtumisen tienoilla, yli 120 vuotta sitten.

Mutta ensin lyhyt taustoitus. Juho Räisänen syntyi 1872 Pielaveden pohjoisosassa, Laukkalan kylässä, talonpoikaiseen perheeseen. Sen verran kaukaisesta ajasta on kysymys, että Juho mm. muistaa piioille ja rengeille maksetun palkkaa luonnontuotteilla, kun rahatalous ei vielä ollut kovin kehittynyttä. Juhon elämäntarina ihan lyhyesti oli sellainen, että opittuaan itsenäisesti lukemaan jo aivan nuorena, hänet pantiin kouluun, mikä silloin oli poikkeuksellista. Myöhemmin hänet hyväksyttiin Joroisten kansanopiston kautta Jyväskylään opettajaseminaariin, toisena yli sadasta hakijasta. Kypsymättömän ja nuorella iällä isättömäksi jääneen pojan koulutie Jyväskylässä katkesi kuitenkin ensimmäiseen puolen vuoden koeaikaan. Juho ei kuitenkaan tästä lannistunut vaan lähti pyrkimään Sortavalan opettajaseminaariin, johon pääsikin ja josta valmistui opettajaksi. Matka Jyväskylästä Sortavalaan tosin kesti 1,5 vuotta, hiihtämällä, kävellen ja töitä tehden. Juho ehti siis opiskella kahden nykyisen yliopiston, Jyväskylän ja Itä-Suomen yliopiston edeltäjäoppilaitoksissa (rajan väärälle puolen sodan jälkeen jääneen Sortavalan seminaarihan siirrettiin myöhemmin Joensuuhun, missä siitä monien vaiheiden kautta tuli aikanaan osa Itä-Suomen yliopistoa)! Valmistumisensa jälkeen muutaman opettajansijaisuuden hoidettuaan Juho sai opettajan paikan Lapinlahden Nerkoon kylältä vuonna 1901 ja tapasi Iisalmen laivarannassa erään Olga Ruotsalaisen, jonka kanssa sitten perustivat yhteisen ruokakunnan. Lapsia siunaantui, yhtenä Elvi-tyttö, josta sittemmin tuli toisen muistelijan, ukkini Eero Tikkasen puoliso. Eero-ukin muistelmavihkot loppuvatkin sopivasti mainintaan,

. . . että tapasin äidin (Elvin) ja tiet yhtyivät, vaikka eivät ehkä kaikkien mielestä sääntöjen mukaisesti, mutta eipä se silloin meitä huolettanut. Ja kaiken kukkuraksi se on mennyt hyvin, mutta sehän on jo eri juttu.

Vieraskynä: Rätei vai rätejä ja lumpui – Tuntemattoman sotilaan kolme murreasua

Päällikkö Pertti Tikkanen arvioi Tuntemattoman sotilaan eri painosten murreasuja.

Niin kuin hyvin tiedetään, kaikille tuttu Väinö Linnan romaani Tuntematon sotilas ei ollut kerrasta valmis. Linna vei romaaninsa kustantajalle (Werner Söderström Osakeyhtiö) syksyllä 1954, ja ensimmäinen painos tuli ulos joulun alla. Tällä välillä kustannustoimittaja teki tavalliseen tapaan työtään. Poikkeuksellista oli, että tässä vaiheessa kustantaja värväsi tohtori Veikko Ruoppilan tarkistamaan ja muokkaamaan kirjan henkilöiden puhumaa murretta. Ihan tavallista ei ollut sekään, että normaalin kustannustoimittajan korjausten ja poistojen lisäksi alkuperäisestä käsikirjoituksesta poistettiin melkoinen määrä sellaista tekstiä, jonka voidaan katsoa tulleen sensuroiduksi. Osa poistoista oli täysin normaalin kustannustoimituksen piiriin kuuluvaa, alkuperäisessä tekstissä olevan osoittelevan tai paasaavan aineksen poistamista, minkä seurauksena kirjan taso koheni. Sensuroiduksi katsottavat poistot olivat siihen aikaan ajateltuna rivouksia, sodanjohdon arvostelua tai rivimiesten mielialojen kuvausta. Koheniko kirjan esteettinen taso näiden poistojen ansiota on jo vähintään kyseenalaista.

Kirjaa myytiin hyvää vauhtia, ja jo kesään mennessä otettiin 14 painosta. Ensimmäinen elokuvasovitus kuvattiin sekin vauhdilla, ja ensi-iltaan Edwin Laineen ohjaus ehti jouluksi 1955.

Ensimmäiseen Ruoppilan murrekorjaukseen haettiin lisätarkkuutta kolmen professorin (Hakulinen, Kojo, Väänänen) voimin, ja nämä korjaukset olivat voimassa 10. painoksesta lähtien. Tämä viimeisin, kolmen koplan korjaama versio onkin selvästi yleisin ja useimpien kirjan lukeneiden tuntema. Esimerkiksi kansanpainokset, jossa on elokuvan kuvitusta keskellä, ovat tämän viimeisimmän murreasun mukaisia. Itse asiassa varhaisimpien painosten löytäminen tätä tarkastelua varten ei ollut kovin helppoa. Pohjois-Pohjanmaan kirjastolaitoksen - Kuusamon kirjaston varaston tarkkaan ottaen - vanhin painos oli tällainen elokuvan jälkeinen kansanpainos vuodelta 1956 eli painos oli selvästi yli 10:nnen. Mutta kiitokset Oulun kaupunginkirjaston henkilökunnalle hyvästä yrityksestä! Antikvariaatti Ajaton Aika löysi vihdoin takahuoneestaan 1. ja 7. painoksen kappaleet, joista tietenkin hankin itselleni ensipainoksen, vaikka kirja näyttikin sodat läpikäyneeltä. Kiitokset heillekin.

Sotaromaani, romaanin lyhentämätön versio Linnan tarkoittamassa alkuperäisessä murreasussaan, ilmestyi vuonna 2000. Johdannossa Yrjö Varpio on ansiokkaasti selostanut kolmen eri version syntyhistorian ja erot, eikä tuohon ole minulla juurikaan lisättävää. Selväksi tulee myös se, ettei Linna ollut erityisen ihastunut murrekikkailuun. Linna ei alun perinkään tavoitellut puhdasta murretta, vaan kirjoitti murteen ja kirjakielen välimuotoa. Murrekorjauksiin Linnalla ei juuri ollut sanan sijaa, mutta 10. painokseen hän oli mukana palauttamassa ja muokkaamassa joitain  painoksista 1–9 poistettuja kohtia. Erityisesti Lahtisen monologi talvikuvauksessa amputoitiin pahasti ensipainoksiin, mutta jossain määrin se palautettiin Linnan myötävaikutuksella 10:nteen ja myöhempiin painoksiin.

Lisätietoja kolmesta versiosta voit katsoa Ylen uutisesta tai Wikipediasta . Mielenkiintoinen poistettujen tekstien tarkastelu vallan diskurssin – johan nyt vallan! – näkökulmasta on luettavissa täältä.

Olen koonnut kirjoituksen loppuun satunnaisehkon kokoelman sitaatteja kolmesta versiosta rinnakkain isoimpien erojen havainnollistamiseksi. Lista ei ole kattava; kaikkia muutaman kirjaimen eroja en ole viitsinyt kirjata. Vasemmalla on alkuperäisin eli Sotaromaanin (SR) teksti, keskimmäisessä sarakkeessa painosten 1–9 mukainen teksti (1.–9.) ja oikealla teksti 10. painoksesta ja siitä eteenpäin (10.–). Siteeraukset olen koonnut henkilöittäin siinä järjestyksessä kuin ne romaanissa vastaan tulevat.

Kun isä kameran osti – esittelyssä 1950-luvun haitarikamera

Vieraskynä Pertti Tikkanen kertoo :

Isälläni oli aikanaan kamerana Agfa ISOLETTE-L Color-Apotar Pronto, joka oli saksalaisten sodanaikaisista malleista (Soldatenkamera) kehitetty versio. Kaikki toiminnat olivat mekaanisia ja noihin asti digitaalisuus vei ajatukset sormilla tekemiseen. Tosin tässä hienostuneessa mallissa oli jo huipputekniikkaa edustava valotusmittari. Muovisen haitarin päässä oleva objektiivi voitiin kätevästi taittaa suojaan rungon sisään ja vapauttaa kuvausta varten. Kameraa tehtiin vuosina 1957-1960. Filmikokona oli iso 6x6, kinofilmien valtakausi tuli myöhemmin. Kuvakoko oli niin iso, että mustavalkoisia pinnakkaisvedoksia saattoi käyttää suoraan albumikuvina ja kuvissa oli hyvin suurennusvaraa. Valotusaika, aukko ja tarkennus säädettiin kaikki objektiivin etuosasta. Edistynyt ominaisuus oli kameran päälle rakennettu valotusmittari, jonka avulla voitiin ottaa valottamisen tarkkuuden kannalta krantumpia värillisiä diakuvia. Nykyiseen täysdigitaaliseen tekniikkaan verrattuna kamerassa on paljon vanhahtavia, mutta ihailtavan käteviä mekaanisia ratkaisuja!

Kameran etupuoli, objektiivi sisääntaitettuna. Täytyy pidellä kiinni, kun lukitus ei enää toimi! Yläpaneelissa etsin oikealla sekä valotusmittarin ikkuna vasemmalla. Filminsiirtokiekko (kuvassa vasemmalla) on matkan varrella hävinnyt jonnekin.

Objektiivihaitari avattuna. Haitari on ulkoa kovaa muovia ja sisältä mustaa kangasta. Ajan myötä haitari alkoi rapistua kulmista ja valoa pääsi vuotamaan filmille, tuloksena laikukkaita kuvia.

Objektiivi suoraan edestä. Objektiivin mallinimi Color-Apotar ja kameran -L viittaavat valotusmittarin mahdollistamaan värikuvaukseen, jossa valotuksen säätäminen on tarkkaa puuhaa. Helppoa se ei ilmeisesti ollut, päätellen ylivalottuneiden diojen suuresta määrästä! Pronto on sulkimen mallinimi. Kameran viritysnuppi on ylhäällä keskellä, aukon säätönuppi ylhäällä vasemmalla ja punainen nuppi alhaalla oikealla on aikalaukaisin. Keskussulkimen lamellit ovat näkyvissä.

Säätönuppi, jolla valittiin filmin herkkyys sekä määritettiin valotusmittarin avulla sopiva aukko / suljinaika -yhdistelmä. Valo määräsi pikkuviisarin paikan, hahlo käännettiin pikkuviisarin päälle ja luettiin valotusajan (vihreät numerot) ja aukon (4.5 – 22) yhdistelmä. Kyllä saksalainen insinööri osasi!

Maisema kameran takaa, kansi avattuna. Filmi oli rullafilmiä, ja kuvakoko oli huikean iso 6x6. Kannessa on pieni punainen ikkuna, josta saattoi kurkata kuvan numeron. Punainen väri esti filmin valottumisen tätä kautta, samalla periaatteella kuin kuvien tekeminen pimiöiden punaisessa valossa. Filmiä siirrettiin kiekkoa kääntämällä ja tahattomien kaksoisvalotuksien estämiseksi oli näkyvissä pikku värimerkki, jos ei ollut muistanut rullata filmiä uutta kuvaa varten. Taas pisteet saksalaiselle insinöörille!

Tämä on suosikkini: diakuvia varten käännettiin filmin eteen molemmilta puolilta verhot, jotka muuttivat kuvakoon 6x6:sta 3x6:ksi, joka oli omituisen pitkulainen panoraama. Sama säätö voitiin tehdä etsimeen pientä vipua kääntämällä. Täysin epäloogisesti tuli pystyrajauksia kun kameraa pideltiin vaakasuorassa ja vaakarajauksia kun kameraa pideltiin pystysuorassa.

Ongelma oli, ettei pikkuverhoilla muutettu kuvakoko 3x6 ollut vielä lähelläkään kinoaikakauden diakehyksen aukon kokoa! Saattoi olla muitakin optioita, mutta meillä käytettiin tällaisia DIALUX-kehyksiä, jossa kuva laitettiin ensin kalvon sisään ja työnnettiin sitten kehyksen sisään.

Tätä ennen piti diaa leikata saksilla erityisesti pituussuunnassa, että se mahtui kehykseen. Hyvin usein kuvan reunoilla olevat kohteet jäivät piiloon. Tässäkin kuvassa reunimmaiset hemmot luulivat pääsevänsä kuvaan, mutta vähänpä tiesivät!

Enimmäkseen kameralla sai ihan kelpo kuvia, kunhan tottui noihin filmikoosta johtuviin kuvanrajauksen omituisuuksiin. Objektiivi sisään taitettuna kamera oli kompakti kuljeteltava ja aika kevyt. Paristoja tai akkua ei ollut, joten kamera oli aina valmis kuin partiolainen. Linssien optiikan laadusta en oikein osaa sanoa, kaipa se ihan kunnollinen oli, ainakin kuvista päätellen. Itse en ehtinyt tällä vehkeellä kuvia ottaa vaan synnyin suoraan kinoaikakauteen ja siirryin sittemmin digiaikaan. Teknologian alkupäässä ovat camera obcscurat eli laatikot, joihin tehdyn pienen reiän tai linssin kautta valotetaan laatikon sisällä oleva filmi, ks. vaikka täältä.

Vieraskynä: Karibukarppaajat tundralla

Perunakuopan Vieraskynä-sarjassa nyt Pertti Tikkasen juttu Kanadasta. Aikaisemmat P. Tikkasen artikkelit voit lukea täältä.

Pitäisikö karpata, syödä paleoruokaa, pastöroimatonta maitoa vai mitä? Onko voi pahasta? Tappaako sokeri? Jotainhan sitä on kuitenkin henkensä pitimiksi syötävä. Mielenkiintoisen näkökulman nykyihmisen ravintoon löysin norjalaisen Helge Ingstadin kirjasta Turkismetsästäjänä Pohjois-Kanadan intiaanien parissa vuodelta 1936 (alkuteos Pelsjegerliv – blant Nord-Canadas indianere  on vuodelta 1931).

Ingstadin kirjan nimilehti ja liikuskelualueen kartta. Kuva Pertti Tikkasen.

Ingstad, yksi viimeisistä suurista tutkimusmatkailijoista, jätti lakimiehen hommansa 1926 ja lähti Kanadan Luoteis-Territorioihin turkismetsästäjäksi. Reissu Ison Orjajärven itäpuolella kesti neljä vuotta, vuodesta 1926 vuoteen 1930.  Ingstad vietti yhden talvikauden pienen intiaaniryhmän kanssa metsästellen ja tehden kaikkea mitä paikallisetkin.

Tuota osaa Kanadasta asuttivat silloin ja osittain vielä nytkin denet (”ihmiset”), jotka ovat athabasca-kielikuntaan kuuluvien heimojen joukko. Useimmat heimot elivät löyhissä, muutaman kymmenen hengen ryhmissä ja olivat täysin riippuvaisia karibun metsästyksestä. Jonkin verran kalasteltiin, lähinnä kesällä. Alueen olosuhteet ovat totisen ankarat, eikä se ole koskaan elättänyt kovin suuria ihmispopulaatioita. Karibu vaeltaa, eikä pienellä alueella pysty ennustamaan, missä niitä p-un peuroja milloinkin liikkuu. Muutakin riistaa on, mutta varsinkin talvipakkasilla ei päivittäisen ruuan hankinta ole helppoa! Koiratkin pitäisi ruokkia. Ingstadin elellessä alueella olivat valkoisen miehen taudit jo vähentäneet dene-kansojen määrää melkoisesti. Esimerkiksi 1700-luvun lopun isorokko vei 90 % deneistä ja eteläisemmästä cree-kansasta. Influenssa vieraili tuhoisasti Isollalla Orjajärvellä myös Ingstadin siellä ollessa. Metsästyskulttuuria olivat jo muuttaneet eurooppalaisilta saadut metalliesineet, tuliaseet sekä turkiskaupan myötä omaksuttu vaihdantatalous.

Ingstadin matkan tärkeimmät paikat kartalla. Junalla Edmontonista Watereaysiin (alin keltainen merkki), sitten jokilaivalla Isolle Orjajärvelle Fort Resolutioniin, paitsi väliä Fitzgerald–Fort Smith (oikean käden etusormi), jossa kosket estävät laivaliikenteen. Turkiskauppiaiden kauppa-asema oli Snowdrift-joen suun lähellä. Maastossa (vasemman käden etusormi) mentiin kanootilla, lumikengillä tai koiravaljakolla. Karibunsyöjien tukikohta oli Nonacho-järvellä. Thelon-joen latvoilla on jo avotundraa.

Ingstad todellakin asui yhden dene-heimon (”caribou eaters”, ethaneldi) kenties viimeisen ryhmän mukana yhden talvikauden, noin kahdeksan kuukautta. Tämä ja muutamat muut tundran intiaaniheimot olivat vielä tuolloin säilyttäneet alkuperäisen elämänmuotonsa jokseenkin hyvin. Peuran metsästys oli miehisyyden mitta, uudempi trendi, turkismetsästys, halveksittava pakko vaihdon välineiden hankkimiseksi. Jokseenkin hämmästyttävää on, kuinka joukkio pysyi hyvässä kunnossa ja terveenä pelkällä liharavinnolla, joka enimmäkseen oli karibua ja satunnaisemmin hirviä, jäniksiä tai lintuja. Erityisen haluttu kausiherkku oli muuten majavan rasvainen häntä! Mitään vilja- tai maitotuotteita ei ollut, suolaa ei käytetty ja ainoita eurooppalaisilta ostettuja elintarpeita olivat tee ja tupakka. Silti Ingstad raportoi, että hän itse ja denet pysyivät hyvässä kunnossa silloin kun riistaa saatiin. Ajoittain oltiin kyllä nälässäkin. Selitys on siinä, että karibujen ruhoista käytettiin kaikki hyväksi, nykymittapuun mukaan myös toisarvoisemmat osat. Silloin kun saalista oli saatu hyvin, oli varaa olla valikoiva. Aivan ensimmäiseksi otettiin karibusta talteen luuydin (ks. myös Revenant-elokuva!) ja rasva, jota saatiin erityisesti vanhojen yksilöiden selän seutuvilta ja sisäelinten ympäriltä. Meidän mielestämme parhaat paistiosat annettiin koirille! Luita lähinnä oleva liha syötiin, kuten myös maksa, sydän ja munuaiset. Pää oli parasta kaikesta. Siitä saatiin ruokalistalle muun muassa silmientausrasva, kitalaen hermot, kieli ja erityisen herkullinen kuono. Nam nam! Lihaa ja rasvaa säilöttiin kuivaamalla ja myös jauhettuna ja rasvaan ja marjoihin sekoitettuna pemmikaanina. Ingstad kuvaa senkin, kuinka vähärasvaisella ruokavaliolla, kuten jäniksiä syömällä, joutuu nopeasti tilaan, jossa yleiskunto huononee eikä nälkä lähde, vaikka söisi kuinka paljon (”rabbit starvation”, joka on nimenomaan rasvanpuutostila). Hyvinvoinnin selityksenä oli siis riittävä eläinrasvan ja sisäelinten käyttö. Ainakin rasvaliukoisten A- ja D-vitamiinien saanti oli tällä ruokavaliolla turvattu. On arvioitu, että  karibua käyttävien intiaanien energiantarpeesta jopa 80 % tuli rasvasta.

Hammasmätä on ollut monilla intiaaniheimoilla täysin tuntematon. Diabetesta ei myöskään juuri esiintynyt ennen kuin siirryttiin kyliin ja liittovaltio alkoi jakaa eurooppalaista hiilihydraattivoittoista vilja- ja sokeriravintoa. Vanhuksista ja heidän kohtalostaan on mainintoja, mutta ei ole tiedossa, minkä ikäisiä vanhukset olivat. Odotettavissa oleva elinikä on voinut olla ankarissa oloissa alhainen.

Entäs sitten? Kyllähän tämä eräänlainen äärikarppausdieetti on ollut, mutta ei käyne esikuvaksi koko ihmiskunnalle? Ei tietenkään. Nykyiselle ihmismäärälle ei maailmassa mitenkään riitä peuroja, biisoneita, lehmiä, hirviä ja vastaavia ja niille sopivia laitumia. Ravintokasvien tehokkaalle viljelylle ei ole vaihtoehtoja. Mutta toimiipa kuitenkin osoituksena, ettei ole vain yhtä terveellistä ruokavaliota, vaan voi syödä hyvin monella tavalla. Toiseksi peuransyöjien elämäntapa toimii hienona esimerkkinä ihmislajin sopeutumisesta kulttuurievoluution kautta mitä moninaisimpiin ympäristöihin, myös ilmastollisiin äärioloihin. On opittu tietämään ja siirtämän tieto eteenpäin, mitä ravintoa, lääkekasveja, elinympäristöjä ja välineistöä pitää käyttää. Kovin suuria ihmismääriä pinta-alaa kohti ei tämän kaltainen metsästys-keräily –kulttuuri ole kuitenkaan koskaan kyennyt elättämään.

Ingstadin myöhemmät vaiheet ovat myös mielenkiintoisia. Hän toimi 1932-1933 Grönlannissa Erik Punaisen Maan kuvernöörinä (sysselman), kun Norja koetti viikinkiaikoihin vedoten ottaa Länsi-Grönlannin haltuunsa. Haagin kansainvälinen tuomioistuin kuitenkin tuomitsi Grönlannin kokonaisuudessa Tanskalle eikä Norja pahemmin mukissut vastaan, ja näin Ingstadillekin tuli lähtö. Luonteva suunta arktisella asenteella varustetulle miehelle olivat Huippuvuoret, jossa meni muutama vuosi ja löytyi vaimoksi arkeologi Anne Stine. Parhaiten Ingstadit tunnetaan siitä, että he löysivät 1960 Kanadan Newfoundlandin pohjoiskärjestä (L'Anse aux Meadows) 1000-luvulta peräisin olevat viikinkien asuinpaikan jäänteet, josta myös on julkaistu kirja (ihan hiljattain on mahdollisesti löydetty toinenkin viikinkien asuinpaikka hieman etelämpää). Ingstad on kirjoittanut myös kirjat Huippuvuorilta, Pohjois-Alaskan eskimoista ja apasseista. Hänet on palkittu tutkimusmatkailijan ansioistaan toistuvasti. Korkea ikä ei estänyt Ingstadia osallistumasta paikan päällä Alta-joen rakentamista vastustavaan ketjuaktivismiin vuonna 1981. Eikä nuoruusvuosien äärikarppauksesta ollut ainakaan terveydellistä haittaa, koska Ingstad ehti elää kolmella vuosisadalla ja kuoli 101-vuotiaana vuonna 2001. Hänen mukaansa on nimetty joki, vuori ja asteroidi, mikä ei ole lainkaan hassummin yhdelle miehelle.

Lisätietoja:

Helge Ingstad 1936. Turkismetsästäjänä Pohjois-Amerikan intiaanien parissa. Otava. Helsinki, 238 ss.

Helge Ingstad 1967. Ennen Kolumbusta. Ensimmäisten Amerikan löytäjien jäljillä. Kirjapaja, 250 ss.

https://no.wikipedia.org/wiki/Helge_Ingstad

https://en.wikipedia.org/wiki/Sayisi_Dene

Michael Eades. Guts and Grease: The Diet of Native Americans. The Weston A. Price Foundation. http://www.westonaprice.org/health-topics/guts-and-grease-the-diet-of-native-americans/

Anne Mease. History of the Denesuliné (Dene) in Northern Saskatchewan. Northern Research Portal. http://scaa.usask.ca/gallery/northern/content?pg=ex04-1

Chipewyan (Native Americans of the Subarctic). http://what-when-how.com/native-americans/chipewyan-native-americans-of-the-subarctic/