maanantai 3. elokuuta 2020

Rapatun kaupunkitalon kengitystä ja muuta korjausta

Viimeisin työmaani oli Helesingissä: 1930-luvulla rakennettu rankorakenteinen, rapattu kaksikerroksinen talo, jonka alaosastossa lieviä ongelmia... 


Maan pintaa on nostettu kahdella sivulla useita kymmeniä senttejä, joten seinän alaosan rappaus ja sen sisällä olevat seinärakenteet ovat olleet pitkään maan alla. Tästä on edellinen remontoija arvellut koituvan kosteusvaurioita, minkä vuoksi seinän juureen oli kyhätty toiveikkaasti merkillinen "kosteussuoja" pellistä (kuva yllä) ja lecaharkoista (kuva alla).  Sen piti kaiketi estää maakosteuden siirtyminen seinään, muttei tietenkään ollut toiminut - osassa seinää alimmat puurakenteet olivat märät.



Lisäksi edellinen "korjausrakentaja" oli asentanut patolevyn mielenkintoisesti näppylät ulospäin ja siten, että sen yläpuolella olevan patolevyn mustan ylälistan (joka estää vettä valumasta patolevyn taakse) ja patolevyn yläreunan välistä näkyy viisi senttiä perustusta. Eikä tässä vielä kaikki! Yksi iso alapohjan tuuletusluukku oli muurattu umpeen...

Päin persettä asennettu patolevy.

Omistaja kaivautti talon perusmuurin vierustan paljaaksi myöhemmin asennettavia salaojaputkia varten. Näin pääsimme korjaamaan seinää. Seinän kerrokset sisältä päin lukien ovat gyproc, ruskea paperi, tervapaperi (vanhaa ja tukevaa), vaakalaudoitus, kutteripurua, pahvi, tervapaperi, vinolaudoitus, tervapaperi, rappauksenaluslistat ja -verkko, rappaus.

Isäntä ja renki (etualalla) persparrua poistamassa. Kuva Mari Salovaaran.

,
 
Meininki oli vaihtaa perustusta vasten asennettua persparrua uuteen siltä osin kun se on laho. Lopulta vaidoimme parrun yhdeltä seinältä kokonaan ja toiselta puolet. Lisää jouduttaneen vaihtamaan myöhemmin. Parrun ja perustuksen väliin panimme kattohuopaliuskan. Pääpiirteittäin toimimme näin, omistaja ja minä. Rappausta poistettiin isolla rälläkällä ja timanttiterällä tarpeelliseen korkeuteen saakka. Näin päästiin käsiksi vinolaudoitukseen, josta niin ikään poistettiin lahot laudat. 

Ulkosyrjältään lahoa vinolaudoitusta.

Vinolaudoituksen poiston jälkeen purua piti paikoillaan enää paperi. Paperin poistosta olisi seurannut  purun valahtaminen maahan, ellemme olisi tukkineet pystyjen väliin selluvillalevyn suikaleita.

Osittain lahonneen persparrun vaihtoa varten tuimme ja kevensimme siihen nojaavia pystyjä, jotta vanhan parrun saa pois ja uuden tilalle. Tämä tapahtui kiinnittämällä pystyihin vaakapuut, joiden toinen pää tukeutui maahan (ulkopuolella), toinen lattianiskoihin (sisällä; lattia oli osin auki). Tästä muutama kuva alla.

Tässä on jo uusi kuuden tuuman parru pantu vanhan tilalle. Vaakatuet ovat vielä paikoillaan.


Sisänäkymää:


Persparrun vaihdon jälkeen seinä näytti tältä (kuva alla). Rappauksen alareunan alta pilkottaa lankku, jonka yläpuolelle on aiemmin mainittu puruja paikoillaan pitävä selluvillalipare. Pystyjen väliin tuli sittemmin selluvilla, ja sen ulkopuolelle niiteillä pahvi ja bitumipaperi aikaisemman tukevan tervapapperin/kartongin tilelle. Pystyt kiilattu ja naulattu tulevasti paikoilleen.


Uutta rappauksenaluslaudoitusta:


Pidin hieman lomaa, minkä aikana ulkoseinään oli ilmaantunut uusi, siisti rappaus, sisälle lattiaa ja muutakin edistystä oli omistaja saanut aikaan. Kuvassa alla oikealla näkyy rappauksentukilipareita, joihin parin alimman rappauskerroksen läiskimisen jälkeen rapparit kiinnittivät päällimmäistä raplinkiä paikoilleen pitävän metalliverkon. 

Taitavat rapparit rappaa! Kuva Ari Kähkösen


Rappaus kuivuu.

Remonttikohde on vilkkaan kadun varrella, joten tuon tuostakin ihmisiä pysähtyi katsomaan ja juttelemaan. Yksi pyöräilijä kyllä puisteli aina ohi ajaessaan päätään hymyillen merkityksellisesti, mutta kaikki kommentoijat olivat mielissään kun vanhaa taloa korjataan. Paikalla kävi saattajansa kanssa iäkäs herra, joka kertoi asuneensa talossa talvisodan syttyessä ollessaan kuusivuotias. Liikuttava kohtaaminen; hän kiitteli vuolaasti kun hänen vanhaa kotiaan korjataan. Valitteli vain, ettei muisti enää pelaa eikä puhekaan oikein luista. Kertoi kuitenkin, että hänen äitinsä ompeli talossa miesten alushousuja. Ketään hänen vanhoja kavereitaan ei ole enää elossa.

****
Vuioden 1933 Hesaria lattiapurujen alta. Linja.auto kumoon Jyväskylässä, Merirosvot vallanneet intialaisen lastihöyryn ja Natsit sulkevat keskustan toimitaloja, puolueita lopetettu... 



****



****


torstai 18. kesäkuuta 2020

Pappilan aitta, muraali, tacoja ja uusi kirja.

Hailuodon vanhan pappilan vielä vanhempi (v:lta 1712) oleva kuono(otsa-)aitta sai kosolti jatkoaikaa.

Nostin aitan irti maasta ja oikaisin sitä hieman (mistä juttua täällä).

Sään syömän takaseinän koloja ja vesitaskuja veistin kirveellä auki, jotta sade- ja sulavedet valuvat pois. Pahimmat kolot peitin listoilla. Työn mittaan uusin  myös hävinneet tai kehnot kotelot hirrenpäitä suojaamaan.

Paikkailtua seinää ja koteloituja hirrenpäitä

Etuseinän ulkonevan kuono-osan ja eteläseinän sään haristamat hirret peitin haapatuppilautalomalaudoituksella. Alla  on kuvia tästä vaiheesta.


Lomalaudoitusta sään syömän seinän suojaksi

Lomalaudoitus tekeillä

sunnuntai 31. toukokuuta 2020

300-vuotiaan aitan kunnostusta

Parin-kolmen viikon homma tässä kesän korvalla alkoi toukokuun viimeisellä viikolla: vanhan aitan kohennus Hailuodon vanhan pappilan pihapiirissä. Samassa paikassahan kengitin ja muutenkin kunnostin sauna-autotalli-kanala -piharakennusta ja päärakennustakin viime kesänä (mistä on kertomusta täällä). Nyt työn alla oleva aitta on seinässä olevan vuosiluvun 1712 perusteella vanhin kohde, minkä kimpussa olen työskennellyt. Edellinen ennätys oli Jaalalainen pirtti vuodelta 1772.

Aitta. Työtä suunnitellaan.

Kolmesataavuotiaaksi rakennukseksi aitta on oikeastaan hyvässä kunnossa. Katto on pidetty tiiviinä; nyt siinä on kolmiorimahuopa pärekaton päällä. Pärekatossa näkyy muutama vanha reikä, mutta vesivahinkoja ei ole. Etu- ja takaseinä sekä etelänpuoleinen sivuseinä (ylläolevassa kuvassa näkyvä) ovat auringon haristamat. Etenkin takaseinässä on myös rakoihin kertyneen veden syömää koloa. Alimmat hirret ovat kutakuinkin kovat, yhdessä kohdin on hirren päässä hieman maakosketuksesta aiheutunutta lahoa. Nurkkien alla on luonnonkiveä. Alakerran lattia on suolaveden kyllästämä, mikä kertoo aitan käytöstä kalan säilönnässä. Hirrenpäiden suojalaudoista osa on hävinnyt. Punamultaa erottuu etuseinän lipan alla.

Auringolta suojassa ollutta ja hyvin säilynyttä pohjoisseinää. Oikeanpuoleiset nurkkakivet ovat hieman painuneet.
Haristunutta ja veden syömää takaseinää, jota on ammoin paikkailtu.

Punamullan jäämiä on suojaisimmassa paikassa.
Pappilan väen ja Pohjois-Pohjanmaan korjausrakentamiskeskuksen korjausarkkitehdin näkemysten perusteella päädyttiin tähän: aittaa nostetaan ja oikaistaan, etu- ja toinen sivuseinä peitetään haapatuppilaudoilla, takaseinän vesihyllyjä veistetään auki ja/tai paikataan sekä pannaan uusi kolmiorimahuopakate.

Tunkkasin aittaa varovasti muutaman sentin kerrallaan aina nurkkaa vaihtaen. Aitta seisoo melko pehmoisella maalla, ja tunkin alla oleva maa painui vaaksan-kahden verran ennen kuin tunkki alkoi vastaamaan ja nosto onnistua. Parrunpätkää maata vasten, 12 tonnin tunkki päälle, rautaläpykkä tunkin ja hirren väliin ja ylöspäin! Joka noston jälkeen kasasin välikaista tukea hirren ja maan väliin hirren- ja lankunpätkistä ja otin sitten tunkin pois.

Työpaikka.
Siinä se alkaa olla. Korotukseen tarvittavat nurkkakivet löytyivät aitan liepeiltä maasta, osa saatiin lähistöllä taannoin palaneesta talosta. "Hirsisokkelin" alimpien hirsien lohenpyrstösalvaimet olivat melko loivat. Tuin niitä aittaa nostaessani kuormaliinalla, jotta hirret eivät olisi vallan luiskahtaneet sijoiltaan. Nyt on aitta irti maasta ja oikaistu.

Aitta uusilla nurkkakivillä.
Valkkasin haapalautavarastosta seinälaudat:

Haapatuppilautaa.
Tellingit takaseinän paikkausta varten:

Tellingit.
Ja perinnerakentamispinna 126: muuttohaukka suhahti matalalla ylitse hirveää kyytiä ja sai rastaat, kuovit sun muut peräänsä.

*****

sunnuntai 29. maaliskuuta 2020

Karjalainen, S. : Suomen leppäkertut. - Kirja-arvio

Karjalainen, S. (2020): Suomen leppäkertut. Docendo. 256 s.



Sami Karjalainen, kirkkonummelainen tietokirjailija, tekniikan tohtori ja hyönteisharrastaja on tehnyt monta kaunista, kiiteltyä ja palkittua teosta selkärangattomista: Rantojen hyönteiset (2017),  Hämmästyttävät hyönteiset  (2015, Jussi Murtosaaren kanssa), Neidonkorennot (2013, Matti Hämäläisen kanssa), Suomen sudenkorennot (2010), Suomen heinäsirkat ja hepokatit (2009) ja Suomen sudenkorennot (2002). Upeiden kirjojen sarjaa jatkaa Suomen leppäkertut, ensimäinen suomenkielinen tietokirja ja määritysopas Suomen kaikista yli 60 leppäkerttulajista.

Esipuheessa tekijä perustelee leppäkerttukirjan tarpeen, kertoo miksi kirjan nimessä on leppäkertut vaikka kaikki lajit ovat pirkkoja ja kiittelee sankkaa joukkoa kirjan tekoa auttaneita ihmisiä. Ennen lajiesittelyitä on ovat luvut Kysymyksiä ja vastauksia, Ihastuttavat leppikset (leppäkertuista kansanperinteessä), Lajisto ja uhanalaisuuus, Kehitysvaiheet, Parittelu, Elinympäristöt, Ravinto, vaellukset, Viholliset, Rakenne ja Värimuodot.

Pääosan kuvista on Karjalainen ottanut  kehittämällään kuvausmenetelmällä elävistä yksilöistä. Kaikki lajiesittelyiden kuvat ovat samassa mittakaavassa,  luonnollisesta koosta kymmenkertaisesti suurennettuna. Kuvia on eri ikäisistä toukista ja koteloista sekä aikuisista. Jotkin lajit muuntelevat vain vähän, joten muutama kuva niiden aikuisista riittää. Vastaavasti voimakkaasti muuntelevien lajien aikuisista on runsaasti kuvia, ja niinpä kuvien määrä per laji vaihtelee kolmesta peräti noin kolmeenkymmeneen. Mainiota, tästä erityiskiitos!

Tässä aukeama meripirkosta. Kuin koruja!




Lajiesittelyt ovat sivuilla 62-203. Noin kolmannes lajeista esitellään yhdellä sivulla, suurin osa aukemalla ja muutamat kolmella sivulla. Ytimekkäät lajitekstit koostuvat osioista tuntomerkit, muuntelu, yleisyys (myös eliömaakunnittain kartalla), elinympäristö, levinneisyys (maailmalla), erityistä sekä englanninkielinen summary. 

Lajiesittelyt aloitaa pikkupirkkojen porukka, 20 alle kolmejapuolimillistä lajia, joista useimmat näyttävät perkeleellisen samalta. Näiden määrittäminen vaatii usein mikroskooppia, jolla tutkitaan niiden sukuelinten rakennetta joista kuvia 5+ sivua), lonkkaviirua (sivullinen kuvia), harjuja eturinnan lisäkkeissä ja sitä, ulottuuko koiraan tegmenin keskiliuska paramereja pidemmälle vai ei. Näistä määritysperusteista voi päätellä, että jonkinlainen esitietämys kovakuoriaisten yleisrakenteesta voi helpottaa ainakin pikkupirkkojen määritystä. Toisaalta, leppäkerttu- tai ylipäätään hyönteisharrastajaksi tulee kun aloittaa, tieto ja taito karttuvat siinä samalla.

Tässä aukeamallinen pikkupirkkokoiraiden genitaaleja:




Kotoisten lajien lisäksi on aukeamallinen lähialueiden leppiksiä ja toinen aukeamallinen leppäkerttuja muistuttavia kovakuoriaisia. Sitä seuraa lajinmääritysohjeita-luku (209-220), jossa yllämainittujen pikkupirkkopiirteiden lisäksi on muiden leppäkerttujen mahapuolen kuvia ym. Toukkien (paitsi pikkupirkkotoukkien) määritysneuvoja (220-231) ja koteloiden kuvia (231-235) seuraa luku Ohjeita harrastajalle; haaviminen, karistaminen, seulominen, eri kehitysvaiheiden etsiminen, kasvattaminen, luuppi ja mikroskooppi, genitaalien preparointi sekä valokuvaus. Viimeksimainitussa Karjalainen selittää kehittämänsä mainion lampunkuuppametodin elävien hyönteisten kuvaamiseksi. Lopuksi on luku harlekiinipirkko-vieraslajin maailman/Suomen-valloituksesta, kirjallisuusluetteloa ja lajihakemisto.

Koteloita:





Monesti lajioppaat perustuvat määrityskaavoihin, joita seuraamalla päädytään oikeaan määritykseen. Leppäkerttukirjassa ei kaavoja ole. Karjalainen kirjoittaa: "Lajit voidaan useimmiten tunnistaa peitinsiipien ja etuselän värityksen perusteella. Aloittelija kykenee määrittämään useimmat - ja varsinkin tavanomaisesti nähdyt - leppäkertut vertailemalla yksilöä kirjan valokuviin ja lukemalla tunomerkeistä, mihin kohtiin huomio kannattaa kiinnittää. Pikkupirkkojen (Scymninae) määritys on huomattavasti muita leppäkerttuja hankalampaa...".

No niin. Tämä on loistava kirja, kouluarvosana ilman muuta kiitettävä! Aihe on ihana, kuvat kauniita (hyvin otettuja ja koska leppäkertut ovat), isoja ja mehukkaita ja niitä on paljon. Kirjan rakenne on selkeä ja looginen. Yleistaustatekstiä on tarpeeksi, lajinkuvaukset tiiviit. Kirjan välittämä luontokappaleiden kauneus on häkellyttävää. 

Mukulat ja vanhemmatkin juoksivat taannoin niska kyyryssä pokemonien ja mitä niitä nyt on perässä, vaikka niitä ei ole edes olemassa, muka täydennettyä todellisuutta. Vaihtakaa leppäkerttuihin (tai mihin tahansa luontokappaleisiin)! Niitä on oikeasti, niitä voi harrastaa ja ihailla, niitä voi kuvata ja tunnistaa, tietoa niistä voi kartuttaa, niiden seuraamisesta on hyötyä, niihin perehtyminen kasvattaa. Mihin tahansa ennalta outoon eliöryhmään tutustuminen on aluksi työlästä; Sami Karjalaisen Suomen leppäkertut houkuttelee leppiksien pariin, auttaa aloittelijaa alkuun ja helpottaa pitemmälle ehtineenkin harrastusta.

Tässä teille närepirkko, Myrrha octodecimguttata!




*****



perjantai 27. maaliskuuta 2020

Kevättä mukavuusalueella

Muutama päivä Pohjois-Savon järvimaisemissa.

Lintumaailmassa korppeja, variksia, tali-, sini-, hömö- ja töyhtötiaisia sekä palokärki.

Järvi tukevasti jäässä. Talven mittaan jääkenttä on laajetessaan työntänyt rantaan uutta palletta ja myllännyt kivilaitureita ja rantakiviä. Jää myös ulisi ja ulvoi kuuluvasti.



Reissukaveri Pertti Hiidenvuorella.

Hiidenvuorella

Ite blogisti jäällä, Kuva Pertti Tikkasen ottama

Uudet verhot, jotka rouva lyhensi 70-lukulaisista kierrätysverhoista. Juuri oikeaa tyyliä hirsimökkiin,




*****

lauantai 21. maaliskuuta 2020

Kaksi kiintoisaa kirja hyllystäni, Nummisuutarit ja Äänne-kirjoitusehdotus suomen murteiden tutkijoille

Kun nurkissa on tuhansia kirjoja, jotkut niistä tuntuvat välillä mielenkiintoisilta. Tässä niistä kaksi.

1) Aleksi Kivi, Nummisuutarit, ensimmäinen painos, omakustanne, painettu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran  kirjapainossa 1864. Siististi sidottu koviin kansiin jo muinoin. 


Kirjan ensimmäinen omistaja on ollut K. A. Castrén, joka hankki teoksen vuonna 1865. Hän lienee Karl/Kaarle Alfred Castrén (1845-1873), ensimmäisiä suomeksi kirjoittaneita historiantutkijoita ja Suomen Muinaismuistoyhdistyksen ensimmäinen sihteeri.


A. Kivi osallistui teoksellaan Senaatin vuonna 1863 järjestämän kilpailun kaunokirjallisuussarjaan ja julkaisi sen omakustanteena (lainarahalla kylläkin) vuonna 1864. Painos oli 500 kappaletta - kuinkahan moni niistä on vielä olemasssa? Ylioppilas Aleksis Stenvall kumminkin voitti kilpailun 1865.  Kilpailun runosarjaan osallistui myös August Ahlqvist (Oksanen), joka ei "juuri" Kiven tuotantoa arvostanut...

Nummisuutarien  näyttämöensi-ilta oli 24.9.1875 Oulussa, Helsingin ensinäytös 1.1.1876.