Vesikattoa! Sarvikuonokas!

Tässäpä kuvia mennä viikolta hirsihuvilan pystytyksestä. Yksi etappi saavutettiin torstaina, kun vesikaton ruodelaudoitus (raakaponttilautaa) valmistui ja asensimme sen päälle alushuovan. Katto pitää nyt vettä, eikä enää tarvitse ruuvailla epämääräisiä peltejä sadesuojiksi.

Päätykolmiot ennen...

... ja jälkeen.

Päätykolmio.

Koneet nopeuttavat monia työvaiheita.

Vesikattoa tukevat niskat asensimme myös. Niskat upotimme taskertahirsiin ja kurkihirteen tekemiimme koloihin. Päätykolmiot ovat hirrestä ja siis painuvat hieman ajan myötä. Jos niskat olisi tässä vaiheessa kiinnitetty kiinteästi vaikkapa naulaamalla tasakertahirsiin (sivuseinien ylimpiin hirsiin), painumisen seurauksena niskat työntäisivät tasakertahirsiä ulospäin ja kääntäsivät niitä vinoon. Jotta näin ei kävisi, niskat kiinnitettiin sivuseiniin liukuraudoilla, jotka saalivat niskojen liikkeen ulospäin

Vesikaton niskat.

Liukurauta sallii niskojen liikken ulospäin, kun päätykolmiot painuvat.

Päätyräystäätkin tarvitsevat tukea. Koska tässä rakennuksessa ei ole kurkihirren suuntaisia vuoliaisia ulottumassa päätyseinien ulkopuolelle tukemaan päätyräystästä, teimme erillisiä tukipalikoita myöhemmin ladottavien harjalta sivuseinille juoksevien päätyräystäslautojen tueksi. Ne mataloitettiin nikojen väliseltä osalta, jottei eristeiden päällinen tuuletusväli kokonaan tukkeudu. Räystään alla niiden korkeus on sama kuin niskojen eli 15 senttiä. Päätykolmion painumisen (joitain senttejä) otimme tässäkin huomioon. Kun pääty painuu, niskoihin kiinnitettyjen, päätyseinästä ulos työntyvien päiden on myös päästävä liikkumaan vapaasti kohti sivuseiniä. Tämän vuoksi päätykolmion yläreunaan tekemämme kolot ovat päiden sivuseinien puolelta pari senttiä väljät. Vaan eipä tämä noista kuvista näy...

Päätyräystästä tukevia rakenteita.

Päätyräystään tukia.

Niskojen päälle tuli raakapontti ja sen päälle alushuopa. Nyt alkaa näyttää jo joltain! Alushuovan päälle tulee vielä kolmiorimakate.

Alushuopa.

Lisäksi valmistelimme vanhan savusaunan purkua, siirtoa ja restaurointia sekä veistimme hirsiä saunan uutta pukutilaa varten. Saunassa on vilkasta hyönteiselämää, ehkä enemmänkin kuin miltä aluksi näytti (ei ole kyllä ensimmäinen kerta kun vaurioarvio muuttuu tarkemmassa syynissä...).. Hirsijumista voit lukea lisää tästä perunakuoppajutusta.

Hirsijumi jättää jälkeensä tämmöisiä purujälkiä. Samaa jauhoa on lisää hirren sisällä.

Uuden majoituskämpän pihamaalla tallusteli sarvikuonokas (Oryctes nasicornis), komea, iso (jopa reilun neljän sentin mittaiseksi kasvava) kovakuoriainen. Koiraspuolella sarvikuonokkaalla on etukilven päällä sarvi. Tämä lienee ensimmäinen havainto Hailuodosta. 

Hirsijumi - seinästä sukupuuselvitykseen

Hirsirakennuksen elämänkaari alkaa laskea jo kun sitä vasta pystytetään. Vaakasade tunkee vettä varauksiin ja kastelee tilkkeet, jotka alkavat lahota. Erilaiset hyönteiset etsivät toiveikkaana uutta asuinsijaa sitä mukaa kun hirttä nousee salvokselle. Seinähirret kostuvat asukkaiden hönkimästä vesihöyrystä, höyry pakenee välikaton reunojen kautta tiivistyen eristeisiin ja pitäen eristettä vasten olevan hirren kosteana. Kosteus luo otolliset olosuhteet lahottajasienille ja puuta syöville hyönteisille. Kohta ottaa kurkihirsi maahan*.

Seinähirsissä asusteleva hirsijumi on yleinen vanhojen hirsitalojen ominaisuus. Hirsijumi on 4-5 millin mittainen rusehtava kovakuoriainen (kuvia hirsijumista ja muista puunsyöjistä muun muassa täällä).

Hirsijumi ikkunalla.

Jumit elävät suurimman osan elämästään puun sisällä, minne toukat kaivavat käytäviään muuttaen puun ajan mittaan hienoksi pölyksi. Moni hyväkuntoisen hirsikehikon hankkinut on yllättynyt, kun hirret osoittautuvatkin ehjiksi vain pinnaltaan, kun sisäosat pölisevät tiehensä. Toukat koteloituvat, ja koteloista kuoriutuu aikuisia, jotka poistuvat hirren pintaan syömästään millin, parin läpimittaisesta reiästä. Ne puskevat edellään syömäpurua, jota kertyy hirsien selkään purukeiloiksi. Niistä tietää, että seinässä elää vielä jumeja, vaikka aikusiia ei olisi nähnytkään.

Aikuisten hirsijumien ulostuloreikiä hirsien pinnassa ja väleissä. Keltaiset purukasat paljastavat seinässä elävän jumiston.

Väri-iloa pohjoiskarjalalaisen savusaunan seinässä. Jumi siellä, toinen täällä.

Olen kirjannut muutamana vuonna aikuisten hirsijumien esiintymistä satavuotiaassa torpassa liki päivittäin. Jumit olen yleensä löytänyt katosta (ja liiskannut), harvemmin seinältä. Tässä tilastot:

2012: 10.6. ekat, 10.6.-23.6. yhteensä 53, minkä jälkeen 27.7. mennessä viitisentoista. Lisäksi yksi 5.8.  Vuoden summa 69 kpl.
2013: 19.5. ensimmäinen; 19.5.-26.5. 34, minkä jälkeen koko kesänä 15 (27.7. mennessä). Summa 50.
2014: ensimmäinen 24.4, seuraavat 19.5. Välillä 19.5.-25.5. yhteensä 57; myöhemmin kesällä vielä 29. Viimeiset 3.7.  Yhteensä 87.
2015: ensimmäiset 10 6.6., sitten 8.6. 8, 9.6. 6, 10.6. 2 ja 16.6. 6.

Kaikkia en varmasti ole huomannut, enkä ole niitä ollut joka päivä laskemassa, mutta näyttää siltä, että kauden alussa viikon-kahden aikana niitä tunkee sinästä eniten. Kauden aloitusaika myös vaihtelee.

Torppa oli täysin kylmillään 1970-luvun puolivälistä vuoteen 2011. Hirsijumien sanotaan viihtyvän kosteassa puussa. Toiveajattelua: kun mökkiä on vuodesta 2011 lähtien alettu lämmitää, kuivuvatko loputkin seinähirret vielä niin, että jumit eivät enää viihdy niissä? Sittenpä sen näkee.

Mutta ei tässä vielä kaikki! Torppani hirsijumit pääsevät osallistumaan kansainväliseen kovakuoriaisten sukulaisuutta ja polveutumista (siis evoluutiohistoriaa) selvittävään hankkeeseen, tosin jauhettuna ja pakastettuna.

Muovailuvahaelukat elävöittävät lukion biologiaa

Lukion biologian ensimäinen kurssi on tupaten täynnä: sen aikana (parikymmentä 75-minuuttista) pitäisi muka ehtiä perehtymään tieteen tekoon, ekologian perusteisiin, eliökuntaan, luokitteluun ja evoluutioon. Melko guru pitää olla, että kaiken ehtii. Oppilaat eivät sillä opi, että opettaja luennoi kaikesta, vaikka näin ehkä ehtisikin kahlata koko kurssin asiat läpi. Sisäistääkseen ydinasiat oppilaiden pitäsi ehtiä harjoittelemaan ja ajattelemaan ite; sanonpa että ei onnistu, jos ottaa tosissaan valtakunnallisen opetussuunitelman sisällön ja tavoitteet.
Työpaikassani on tämä bilsan eka kurssin ongelma osittain ratkaistu  pitämällä oma valinnainen Eläinten rakenne -kurssi (jolla kyllä käsitellään kasveja ja muitakin eliöitä), jossa syvennytään eliöiden rakenteisiin, polveutumiseen, sukulaisuuuteen sekä rakenteisiin ja toimintaan. Leikkelemme ja tunnistamme kaloja, lintuja ja nisäkkäitä. Kun kuitenkin suurin osa maailma eläinlajeista on selkärangattomia, pitää niihinkin toki paneutua. Ongelma on, että niiden tutkiminen lukiossa on vaikeaa, koska ne ovat yleensä pieniä eikä läheskään kaikkien pääjaksojen edustajia ole edes saatavilla, ei anakaan halvalla. Ratkaisu: muovailuvahamallit.

Homma toimii näin. Oppilaat laativat luokkakirjastomme kuvien, nettilähteiden ja oppikirjan avulla kolmiuloitteisen mallin jostain selkärangattomien pääjaksosta, lähinnä sen avatusta rakenteesta. Joka kerta hämmästyn, kuinka hienoja ja tarkkoja malleja he osaavat tehdä! Alla olevat esimerkit ovat sekä itse vetämältäni että kollegan (Seija) kurssilta.

Tässä bilsan aulan kaappi:

Lähikuva meritähdestä (upeaa käsityötä!):

Ja tässä toinen versio samasta eliöstä:

Tuossa hyönteinen, esimerkkinä heinäsirkka (ihanat kukkaset!):

..ja tässä toinen:

...meduusa...

...kastemato...

 ...ja  sienieläin hienoine yksityiskohtineen:

Muovailuvahamallien teolla on monia hyviä puolia. Se on halpaa. Oppilaat saavat toteuttaa taiteellisuuttaan. Eläimiä ei tarvitse tappaa. Käsillä värkkäämistä on lukiossa tosi vähän; vaha-askartelu on mukavaa vaihtelua. Oppilaat saavat perehtyä kohteeseensa ennen mallin tekoa.

Vahamalleja voi tehdä myös (jos aika ja ryhmäkoko antavat myöten) ihmisen bioloigian kurssilla havainnollistamaan rakenteiden yksityiskohtia.

Huomasithan tämän kaapin vasemmassa yläkulmassa: