Aivelo, T. : Loputtomat loiset. – Kirja-arvio

Aivelo, Tuomas (2018): Loputtomat loiset. – Like Kustannus Oy, Helsinki. 341 s.

Loisinta on lajien välinen suhde, jossa loinen hyötyy isännästä, aiheuttaa sille haittaa, on jatkuvasti tekemisissä isäntäyksilön kanssa ja on siitä riippuvainen. Loisinta on eliöiden yleisin keino hankkia elantonsa, suurin osa eliölajeista on loisia. Jos vaikkapa lapamato, kihomato ja täi ovatkin nykysuomalaisilla melko harvinaisia, jossain elämänvaiheessa on jokaisen riesana tauteja aiheuttavia bakteereja ja viruksia – loisia nekin. Loisillakin on loisensa, joilla saattaa vielä olla omansa.

Tuomas Aivelon teos Loputtomat loiset ei ole maailman miljoonien loislajien esittely.  Itse asiassa teoksessa esiintyvien loisten lista on varsin lyhyt, hakemistossa esiintyy vain satakunta loistaksonia.  Mistä sitten juttua riittää kirjaan, jossa on sivuja 338 (+ hakemisto eikä edes kuvia)? Aivelo on ekologi ja evoluutiobiologi, ja vaikka teos painottuu loisten aiheuttamiin ihmisen tauteihin, kirjoittaja avaa tästä näennäisen kapea-alaisesta näkökulmasta loisten ekologiaa ja evoluutiota todella laajasti. Aihepiirihän on  tärkeä ja ajankohtainen – ajatellaanpa vaikka antibioottiresistenttejä bakteerikantoja, ilmastonmuuutoksen vaikutusta taudinaiheuttajien leviämiseen uusille alueille ja rokotusvastaisuutta (kaikkia näitä käsitellään kirjassa).

Teoksen päälukujen otsikot ovat Miksi on tartuntatauteja?, Mistä tartuntataudit tulevat?, Miksi ihmisillä on niin paljon tartuntatauteja?, Miksi toiset taudit ovat toisia varallisempia?, Miten tartuntataudeista pääsee eroon?, Miksi osasta tartuntatauteja ei päästä koskaan eroon?, Miksi uusia tartuntatauteja syntyy yhä useammin?, Miten ympäristö vaikuttaa tautien leviämiseen? sekä Onko ihmistä ilman tartuntatauteja? Pääotsikoiden ihmispainotuksista huolimatta kirjassa on kosolti mielenkiintoisia muidenkin eliöiden loisintakertomuksia. Aivelo tutkii väitöskirjaansa varten madagaskarilaisia hiirimakeja ja niiden loisia. Joka härjillä kyntää se härjistä puhuu, ja Aivelo hiirimakeistaan: siellä täällä pitkin kirjaa on kuin otteita tutkimuspäiväkirjasta, kertomuksia maastotyön sattumuksista johdatteluna seuraaviin aiheisiin. Tämä toimii mainiosti. Aivelo kirjoittaa muutenkin sujuvasti ja selittää laajasti, mikä helpottaa lukijaa.

Muutama kielihuomio: Ehkä tiede-englanti paistaa läpi, kuten ”(Taudin) ilmaantuvuus on ...suhteellisen matala”,–> vaikkapa ”tautia esiintyy melko vähän”. Suomen kielessä ”jonkin seuraus”, ei ”seuraus jollekin”: ”Loiset ovat evolutiivisesti looginen seuraus vapaana elävien eliöiden olemassaololle – ravintolähteille, joita voidaan hyödyntää”  –> mieluummin  ”On evolutiivisesti loogista, että vapaana elävillä eliöillä on niitä ravintonaan hyödyntäviä loisia”. ”Bakteeri voi kehittää antibioottiresistenssin...” –> ennemminkin ”bakteerille voi kehittyä…”, kun kyse ei liene aktiivisesta toiminnasta. Ei näitä paljon ole kuitenkaan.

Tietokirjalle on eduksi, jos tiedon lähteet kerrotaan. Tästä on ainakin kahdenlaista iloa. Lukija voi perehtyä julkaistuun tiedon lähteeseen jos vain saa sen käsiinsä, ja tarkistaa, onko tietokirjailija ymmärtänyt lukemansa. Lisäksi alkuperäistutkimuksiin tutustuminen avartaa lukijan kuvaa käsiteltävästä aihepiiristä. Yksittäisten faktojen lähteisiin viitataan luonnontieteellisessä tekstissä yleensä hyvinkin tarkkaan ja tottumatonta lukijaa  häiriten tunkemalla leipätekstin lomaan litanioittain tutkijoiden nimiä ja julkaisuvuosia tai tai kevyemmässä versiossa huomaamattomahkoin (yläindeksi)numeroin. Monissa tieteen tuloksia rahvaalle esittelevissä teoksissa viittaukset tiedon lähteisiin taas pahimmassa tapauksessa jopa puuttuvat. Luulin loiskirjassakin olevan näin, mutta teoksen lopussapa onkin kolmisenkymmentä sivua ”Lisätietoja ja huomioita eri lukuihin”. Näillä sivuilla on luvuittain kerrottu paitsi yleisen taustatiedon lisäksi mistä keskeiset tiedot ovat peräisin – ja peräti kattavasti. Lähteet ovat tieteellisiä lehtiartikkeleita ja tietoteoksia sekä nettiosoitteiden takaa löytyviä aineistoja. 

Lähteistä on hyötyä lukijalle vain jos ne saa käsiinsä. Valitsin ym. luvusta satunnaisotannalla kymmenen tieteellistä artikkelia, jotka sitten hain verkosta: peräti yhdeksän kymmenestä Googlen ensiosumasta avautui, vain yksi jäi maksumuurin taakse (siitäkin näki abstraktin). Perinteiset kirjat jäävät kyllä rivilukijan tavoittamattomiin, mutta jääköön. Aivelon valitsema lähteidenilmoitustapa toimii oikein hyvin. Pari huomiota tästä luvusta: biofilmiviite on väärässä kohdassa, ja jotkut otsikot ovat eri muodossa kuin leipätekstissä. No eihän näistä haittaa ole (tämä vain osoittaa kuinka tarkasti olen kirjan lukenut…), lähinnä kyse on teoksen evoluutiosta kertovista jäljistä.

Esineenä Loputtomat loiset on miellyttävä, kovakantinen, kompakti; kuvakannessa on Ernst Haeckelin upeita Diplozoon paradoxum -laakamatopiirroksia sadan vuoden takaa. Kiitokset ulkoasun suunnittelijalle, kuka lienee. Sisältö on samaa korkeaa tasoa. Arvosana kiitettävä, suosittelen.

EDIT 31.3.-18: Juuri tuon alkuperäiskuvassa olevan kaksoiseläimen Diplozoon paradoxumin kohdalla on kannessa kirjan nimi. Tuomas Aivelo huomautti; kiitos!

  

Uusi tieto rakentuu vanhalle!