Hirsihuussi IV - purettu ja pinottu.

Just kun sain sen tehdyksi niin se piti purkaa! Kaksin (tilaajien edustajan Ari-Pekan kanssa) purku sujui joutuisasti hienossa kevätsäässä.

Siinä se odottaa siirtymistään loppusijoituspaikalle kauas kaakkoon. 

Aivelo, T. : Loputtomat loiset. – Kirja-arvio

Aivelo, Tuomas (2018): Loputtomat loiset. – Like Kustannus Oy, Helsinki. 341 s.

Loisinta on lajien välinen suhde, jossa loinen hyötyy isännästä, aiheuttaa sille haittaa, on jatkuvasti tekemisissä isäntäyksilön kanssa ja on siitä riippuvainen. Loisinta on eliöiden yleisin keino hankkia elantonsa, suurin osa eliölajeista on loisia. Jos vaikkapa lapamato, kihomato ja täi ovatkin nykysuomalaisilla melko harvinaisia, jossain elämänvaiheessa on jokaisen riesana tauteja aiheuttavia bakteereja ja viruksia – loisia nekin. Loisillakin on loisensa, joilla saattaa vielä olla omansa.

Tuomas Aivelon teos Loputtomat loiset ei ole maailman miljoonien loislajien esittely.  Itse asiassa teoksessa esiintyvien loisten lista on varsin lyhyt, hakemistossa esiintyy vain satakunta loistaksonia.  Mistä sitten juttua riittää kirjaan, jossa on sivuja 338 (+ hakemisto eikä edes kuvia)? Aivelo on ekologi ja evoluutiobiologi, ja vaikka teos painottuu loisten aiheuttamiin ihmisen tauteihin, kirjoittaja avaa tästä näennäisen kapea-alaisesta näkökulmasta loisten ekologiaa ja evoluutiota todella laajasti. Aihepiirihän on  tärkeä ja ajankohtainen – ajatellaanpa vaikka antibioottiresistenttejä bakteerikantoja, ilmastonmuuutoksen vaikutusta taudinaiheuttajien leviämiseen uusille alueille ja rokotusvastaisuutta (kaikkia näitä käsitellään kirjassa).

Teoksen päälukujen otsikot ovat Miksi on tartuntatauteja?, Mistä tartuntataudit tulevat?, Miksi ihmisillä on niin paljon tartuntatauteja?, Miksi toiset taudit ovat toisia varallisempia?, Miten tartuntataudeista pääsee eroon?, Miksi osasta tartuntatauteja ei päästä koskaan eroon?, Miksi uusia tartuntatauteja syntyy yhä useammin?, Miten ympäristö vaikuttaa tautien leviämiseen? sekä Onko ihmistä ilman tartuntatauteja? Pääotsikoiden ihmispainotuksista huolimatta kirjassa on kosolti mielenkiintoisia muidenkin eliöiden loisintakertomuksia. Aivelo tutkii väitöskirjaansa varten madagaskarilaisia hiirimakeja ja niiden loisia. Joka härjillä kyntää se härjistä puhuu, ja Aivelo hiirimakeistaan: siellä täällä pitkin kirjaa on kuin otteita tutkimuspäiväkirjasta, kertomuksia maastotyön sattumuksista johdatteluna seuraaviin aiheisiin. Tämä toimii mainiosti. Aivelo kirjoittaa muutenkin sujuvasti ja selittää laajasti, mikä helpottaa lukijaa.

Muutama kielihuomio: Ehkä tiede-englanti paistaa läpi, kuten ”(Taudin) ilmaantuvuus on ...suhteellisen matala”,–> vaikkapa ”tautia esiintyy melko vähän”. Suomen kielessä ”jonkin seuraus”, ei ”seuraus jollekin”: ”Loiset ovat evolutiivisesti looginen seuraus vapaana elävien eliöiden olemassaololle – ravintolähteille, joita voidaan hyödyntää”  –> mieluummin  ”On evolutiivisesti loogista, että vapaana elävillä eliöillä on niitä ravintonaan hyödyntäviä loisia”. ”Bakteeri voi kehittää antibioottiresistenssin...” –> ennemminkin ”bakteerille voi kehittyä…”, kun kyse ei liene aktiivisesta toiminnasta. Ei näitä paljon ole kuitenkaan.

Tietokirjalle on eduksi, jos tiedon lähteet kerrotaan. Tästä on ainakin kahdenlaista iloa. Lukija voi perehtyä julkaistuun tiedon lähteeseen jos vain saa sen käsiinsä, ja tarkistaa, onko tietokirjailija ymmärtänyt lukemansa. Lisäksi alkuperäistutkimuksiin tutustuminen avartaa lukijan kuvaa käsiteltävästä aihepiiristä. Yksittäisten faktojen lähteisiin viitataan luonnontieteellisessä tekstissä yleensä hyvinkin tarkkaan ja tottumatonta lukijaa  häiriten tunkemalla leipätekstin lomaan litanioittain tutkijoiden nimiä ja julkaisuvuosia tai tai kevyemmässä versiossa huomaamattomahkoin (yläindeksi)numeroin. Monissa tieteen tuloksia rahvaalle esittelevissä teoksissa viittaukset tiedon lähteisiin taas pahimmassa tapauksessa jopa puuttuvat. Luulin loiskirjassakin olevan näin, mutta teoksen lopussapa onkin kolmisenkymmentä sivua ”Lisätietoja ja huomioita eri lukuihin”. Näillä sivuilla on luvuittain kerrottu paitsi yleisen taustatiedon lisäksi mistä keskeiset tiedot ovat peräisin – ja peräti kattavasti. Lähteet ovat tieteellisiä lehtiartikkeleita ja tietoteoksia sekä nettiosoitteiden takaa löytyviä aineistoja. 

Lähteistä on hyötyä lukijalle vain jos ne saa käsiinsä. Valitsin ym. luvusta satunnaisotannalla kymmenen tieteellistä artikkelia, jotka sitten hain verkosta: peräti yhdeksän kymmenestä Googlen ensiosumasta avautui, vain yksi jäi maksumuurin taakse (siitäkin näki abstraktin). Perinteiset kirjat jäävät kyllä rivilukijan tavoittamattomiin, mutta jääköön. Aivelon valitsema lähteidenilmoitustapa toimii oikein hyvin. Pari huomiota tästä luvusta: biofilmiviite on väärässä kohdassa, ja jotkut otsikot ovat eri muodossa kuin leipätekstissä. No eihän näistä haittaa ole (tämä vain osoittaa kuinka tarkasti olen kirjan lukenut…), lähinnä kyse on teoksen evoluutiosta kertovista jäljistä.

Esineenä Loputtomat loiset on miellyttävä, kovakantinen, kompakti; kuvakannessa on Ernst Haeckelin upeita Diplozoon paradoxum -laakamatopiirroksia sadan vuoden takaa. Kiitokset ulkoasun suunnittelijalle, kuka lienee. Sisältö on samaa korkeaa tasoa. Arvosana kiitettävä, suosittelen.

EDIT 31.3.-18: Juuri tuon alkuperäiskuvassa olevan kaksoiseläimen Diplozoon paradoxumin kohdalla on kannessa kirjan nimi. Tuomas Aivelo huomautti; kiitos!

  

Uusi tieto rakentuu vanhalle!

Hirsihuussi III

Hirsihuussin runko on kutakuinkin valmis, kattokaltevuuden sahaus vain puuttuu. Tässä muutama kuva, arvelen kaiken oleellisen tulleen jo sanotuksi aikaisemmissa jutuissa. Kehikon korkeus (kun kattokaltevuus on sahattu) on 275 cm sillä reunalla, joka tulee huvilan seinää vasten ja 249,3 cm huussin takareunalla (alla olevassa kuvassa vasemmalla).

Läpihammasnurkka, lukkonurkka.

Hirsihuussi siis päätyy kevään mittaan muualle, missä se ympätään hirsihuvilan kylkeen. Tästä lisää aikanaan.

Hirsihuussi II

Tässäpä lisää hirsihuussin rakennuskuvia (aikaisemmat täällä).

Ikkunaa sovitettiin. Karmi pysyy paikoillaan, kun siihen ruuvatut karat ovat hirrenpäiden karaurassa. Apumies Esa B. tarkastaa ikkunan sopivuutta.

Ikkuna-aukon ylityshirressä on kolot, joihin karojen ylläpäät sopivat. Karmin yläpuolelle jätin muutaman sentin tyhjää siltä varalta, että kehikko vielä painuu hieman. Myös karoilla on oltava tilaa upota yläpuolen hirteen jos/kun se painuu. Muuten karat estävät painumisen ja seinään tulee rako, kun alapuolinen seinä painuu ja yläpuolinen ei. Tosin näin pieni ja ulkona vuosikausia kuivuneista puista tehty kehikko ei juuri enää painu.

Sitten pari kuvaa varauksen teosta. Seuraavassa kuvassa näkyy viiva, joka on saatu seuraamalla hirsivaralla alemman hirren selkää (toinen viiva jää oikealle piiloon). Hirsivaralla on myös siirretty alempaan hirteen veistetyn salvaimen muoto ja mitat tähän hirteen; salvain on jo työstetty valmiihkoksi.

Varausviivojen välistä poistetaan puuta, jotta ylempi hirsi saadaan istumaan alemman selkään. Moottorisahalla tämä joutuu. Liian syvään ei sovi sahata.

Varauksen sahaminen moottorisahalla. Kuva Esa Borén.

Varauksen reunan voi viimeistellä (paitsi moottorisahalla) käsityökaluilla, kuten kourukirveellä, telsolla tai (alla) tuommoisella vuoluraudan ja kovelin risteytyksellä. Varausviiva halki.

Varauksen reunan viimeistelyä. Kuva Esa Borén.

Hirsi nostetaan salvokselle. Tässä vaiheessa joutuu useimmiten vielä hienosäätämään hirsien sopimista toisiinsa. Kuvassa (alla) näkyy alemman hirren selässä tuommoiset vaaleat rannut siinä main, missä ylemän hirren varauksen reuna koskee alempaan. Rannut ovat syntyneet, kun päällekkäin asetettujen hirsien väliin on pantu ohutteräinen puukkosaha ja kertaalleen pitkin varausta sahaamalla on poistettu ne kohdat, missä liika puu juuri varauksen reunan sisäpuolella on estänyt varauksen reunan painumasta tiiviisti alempaa hirttä vasten. Tämän tekeminen on helpompaa kuin sen kuvaaminen sanallisesti. Lopuksi sahausjäljet hieraistaan sileäksi vuoluraudalla.

Hirttä sovitellaan. Kuva Esa Borén.

Sinne solahti. Kymmenen varvia valmista.

Telineet

**** Jatkuu...****

Head Iseseisvuspäev, eestlased sõbrad!

Sini-must-valge müts sobib teema!

Hirsihuussi I

Tammi-helmikuussa olen veistellyt pikkuhiljaa pientä hirsikehikkoa . Työn alla on vajaat kaksi metriä kanttiinsa oleva kolmiseinäinen kehikko - kolmiseinäinen siksi, että siitä tulee huussipatti hirsimökin kylkeen. Kehikon teen valmiiksi vuoristomajani pihalla, ja myöhemmin se puretaan, siirretään ja kootaan loppusijoituspaikallaan.

Tilaajien kanssa sovimme, että ulkopuolelle jäävää seinää ei piiluta, van se jätetään sen tummuiseksi kuin mitä hirret ovat. Näin se ei väriltään erotu niin paljon siitä mökistä, minkä seinään se tulee.

Puut ovat noin kuuden tuuman mäntypelkkoja, joista osa on ollut keskeneräisen saunan seinissä. Nurkkasalvain on ns. (läpi)hammasnurkka tai lukkonurkka. Alla olevassa kuvassa on sahattu ja taltattu lukkonurkka alapuoliseen hirteen. Läpi hirren ulottuva lovi on ulkoseinän puolelta leveämpi kuin sisäseinän puolelta. Lisäksi kuvasta näkyy lämminvara, tuo pieni lovi hirren kyljessä. Sellainen veistetään myös risteävän hirren sisänurkkaan kuten myös seuraavan samansuuntaisen hirren alapuolelle. Lämminvaraan sullotaan pystytysvaiheessa tilkettä.

Hammanurkkaa, lukkonurkkaa.

Tuossa kuvasa (alla) näkyy risteävän, ylemmän hirren salvain. Hirsi on kiinnitetty veistopukkiin varaamista varten. Varaaminen siis tarkoittaa sitä, että hirsivaralla (varolla)  piirretään alemman hirren muoto ylempään. Varan jättämä lyijykynäviiva näkyy kuvassa hirren ylöspäin käännetyllä mahapuolella, toinen viiva ei oiken näy. Viivojen välistä poistetaan puuta, jolloin syntyy varaus, ja pannaan hirsi paikoilleen.

Lukkonurkka, hammasnurkka, varaaminen.

Lukkonurkka on nätti ja säntillinen. Jos hampaan alapuolelta lohkeaa palanen (kuten tuossa alla on käynyt yhdessä kohdin), koloon pannaan lopuksi pieni paikkopala, niin eipä hullu huomaa ja viisas ei sano. Kuormaliinat ovat tarpeen, jotta hirret eivät rakennusvaiheessa liikahtele. Palikka liinan ja seinän välissä estää liinankiristimiä jättämästä jälkiä puuhun. 

Kierrätyshirsistä ja pitkään ulkona olleista puista rakentamisessa on puolensa. Hirret ovat kuivuneet ja kiertyneet sen mitä ovat, mikä vähentää niiden elämistä seinällä. Ne ovat myös keveämpiä nostella kuin tuoreemmat hirret. Juuri näiden hirsien hieman epämääräiset paksuudet ja kiertymiset aiheuttavat lisää työtä - jos hirsi on toisella nurkalla pystysuorassa, toisella nurkalla se on vinossa. Jos nyt jättää toisen nurkan suoraan asentoon ja oikaisee kiertymisen vain toisessa päässä hirttä, joutuu sitä samalla ohentamaan, mistä seuraaa taas omat ongelmansa.... Ja kun hirsi on ollut aikaisemmin seinällä, sen alapuolella on varausura, mikä pitää poistaa. Uusista, tarkasti pelkatuista hirsistä olisi huomattavasti joutuisampaa rakentaa. Tapinreikien kairaaminen ja tapitus (tämäkin kehikko on tapitettu väliaikaisesti rakennusvaiheessa) on kuitenkin yhtä joutuisaa niin vanhojen kuin uusienkin hirsien kanssa.

Hammasnurkkaa, lukkonurkkaa.

Yhdelle seinälle tulee ikkuna. Sisäseinät ovat vielä melko kirjavat. Ne piiluan lopuksi sitä mukaa kun rakennus kohoaa lopullisella paikallaan. Kuljetuksen aikana hirret tuppaavat kolhiutumaan, joten piiluaminen vasta lopuksi myös puhdistaa hirret. Samalla tulee oiotuksi pahimpia kieroumia.

 Lyhyiden pätkien sovittelua. Kakkosnelosesta ja  kierretangosta tehty pelkkapidin auttaa.

Pelkkapidin toimii.

Rakennusvaiheessa karauraan upotettu kara pitää ikkunanpielet suorassa. Seinä on kyllä suora, mutta horisontti on vinossa ja kameran linssi vääristää... Lopullisella sijaintipaikalla karaurassa on ikkunankarmiin kiinnitetty kara (ks. viimeinen kuva).

Kara tukee ikkunanpieltä rakennettaessa.

Karat ikkunan karmissa.

Jatkan rakentamista lähipäivinä, kerron sitten lisää.

****

Mäntsälä helmi-maaliskuussa 1918: luettelo ja lasku punakaartilaisten ottamasta omaisuudesta saatekirjeineen

Tapahtui Mäntsälän Sääksäjärvellä 1918: punakaartilaisosasto otti omavaltaisesti omaisuutta Inkalan sotilasvirkatalosta, vaarini Eemeli Toivosen kotitalosta. Perunakuopasta löytyi Suomen Punaisen Kaartin Intendenttihallitukselle osoitettu lasku maaliskuulta (jossa lista viedyistä tarpeista arvoineen, yhteensä 1826:-) sekä laskun saatekirjeen luonnos. Laskun päivämäärä on maaliskuulta, saatekirjeestä käy ilmi, että tavarat oli viety 18.2. Saaatekirjeen allekirjoitus kuuluu "Mäntsälän Sääksjärvellä 24pnä Maalisk. 1918. Kunnioituksella K.N. Toivonen Virkatalonvuokraaja". Konstantin Nikolai Toivonen (s. 1870) oli isosetäni, vaarini Eemeli Toivosen veli. Saatekirjeen luonnos on selvästi Eemeli Toivosen käsialaa.

Mainittakoon, että Suomen kansanvaltuuskunnan sisäasiainosaston intendenttilaitoksen johtaja oli ym. Toivosten äidinpuoleinen serkku, Ilmari Kotijärvi. Tältä sivulta pääset lukemaan Eemeli Toivosen kirjeen Kotijärvelle 20.2.1918 sekä ET:n päiväkirjamerkintöjä tammi-helmikuun 1918 tapahtumista Sääksjärvellä.

Saatekirje:

Lasku on tässä.

En tiedä, lähetettiinkö laskua koskaan.