Perunakuopan Vieraskynä-sarjassa nyt Pertti Tikkasen juttu Kanadasta. Aikaisemmat P. Tikkasen artikkelit voit lukea täältä.
Pitäisikö karpata, syödä paleoruokaa, pastöroimatonta maitoa
vai mitä? Onko voi pahasta? Tappaako sokeri? Jotainhan sitä on kuitenkin
henkensä pitimiksi syötävä. Mielenkiintoisen näkökulman nykyihmisen ravintoon
löysin norjalaisen Helge Ingstadin kirjasta Turkismetsästäjänä
Pohjois-Kanadan intiaanien parissa vuodelta 1936 (alkuteos Pelsjegerliv – blant
Nord-Canadas indianere on vuodelta 1931).
 |
| Ingstadin kirjan nimilehti ja liikuskelualueen kartta. Kuva Pertti Tikkasen. |
Ingstad, yksi viimeisistä suurista tutkimusmatkailijoista, jätti
lakimiehen hommansa 1926 ja lähti Kanadan Luoteis-Territorioihin turkismetsästäjäksi.
Reissu Ison Orjajärven itäpuolella kesti neljä vuotta, vuodesta 1926 vuoteen 1930. Ingstad vietti yhden talvikauden pienen intiaaniryhmän kanssa metsästellen ja tehden
kaikkea mitä paikallisetkin.
Tuota osaa Kanadasta asuttivat silloin ja osittain vielä nytkin
denet (”ihmiset”), jotka ovat athabasca-kielikuntaan kuuluvien heimojen joukko.
Useimmat heimot elivät löyhissä, muutaman kymmenen hengen ryhmissä ja olivat
täysin riippuvaisia karibun metsästyksestä. Jonkin verran kalasteltiin, lähinnä
kesällä. Alueen olosuhteet ovat totisen ankarat, eikä se ole koskaan
elättänyt kovin suuria ihmispopulaatioita. Karibu vaeltaa, eikä pienellä
alueella pysty ennustamaan, missä niitä p-un peuroja milloinkin liikkuu.
Muutakin riistaa on, mutta varsinkin talvipakkasilla ei päivittäisen ruuan
hankinta ole helppoa! Koiratkin pitäisi ruokkia. Ingstadin elellessä alueella
olivat valkoisen miehen taudit jo vähentäneet dene-kansojen määrää melkoisesti. Esimerkiksi 1700-luvun lopun isorokko vei 90 % deneistä ja eteläisemmästä
cree-kansasta. Influenssa vieraili tuhoisasti Isollalla Orjajärvellä myös
Ingstadin siellä ollessa. Metsästyskulttuuria olivat jo muuttaneet
eurooppalaisilta saadut metalliesineet, tuliaseet sekä turkiskaupan myötä
omaksuttu vaihdantatalous.
 |
| Ingstadin matkan tärkeimmät paikat kartalla. Junalla Edmontonista Watereaysiin (alin keltainen merkki), sitten jokilaivalla Isolle Orjajärvelle Fort Resolutioniin, paitsi väliä Fitzgerald–Fort Smith (oikean käden etusormi), jossa kosket estävät laivaliikenteen. Turkiskauppiaiden kauppa-asema oli Snowdrift-joen suun lähellä. Maastossa (vasemman käden etusormi) mentiin kanootilla, lumikengillä tai koiravaljakolla. Karibunsyöjien tukikohta oli Nonacho-järvellä. Thelon-joen latvoilla on jo avotundraa. |
Ingstad todellakin asui yhden dene-heimon (”caribou eaters”,
ethaneldi) kenties viimeisen ryhmän mukana yhden talvikauden, noin kahdeksan
kuukautta. Tämä ja muutamat muut tundran intiaaniheimot olivat vielä tuolloin
säilyttäneet alkuperäisen elämänmuotonsa jokseenkin hyvin. Peuran metsästys oli
miehisyyden mitta, uudempi trendi, turkismetsästys, halveksittava pakko vaihdon
välineiden hankkimiseksi. Jokseenkin hämmästyttävää on, kuinka joukkio pysyi
hyvässä kunnossa ja terveenä pelkällä liharavinnolla, joka enimmäkseen oli
karibua ja satunnaisemmin hirviä, jäniksiä tai lintuja. Erityisen haluttu
kausiherkku oli muuten majavan rasvainen häntä! Mitään vilja- tai
maitotuotteita ei ollut, suolaa ei käytetty ja ainoita eurooppalaisilta
ostettuja elintarpeita olivat tee ja tupakka. Silti Ingstad raportoi, että hän
itse ja denet pysyivät hyvässä kunnossa silloin kun riistaa saatiin. Ajoittain
oltiin kyllä nälässäkin. Selitys on siinä, että karibujen ruhoista käytettiin
kaikki hyväksi, nykymittapuun mukaan myös toisarvoisemmat osat. Silloin kun
saalista oli saatu hyvin, oli varaa olla valikoiva. Aivan ensimmäiseksi
otettiin karibusta talteen luuydin (ks. myös Revenant-elokuva!) ja rasva, jota
saatiin erityisesti vanhojen yksilöiden selän seutuvilta ja sisäelinten
ympäriltä. Meidän mielestämme parhaat paistiosat annettiin koirille! Luita
lähinnä oleva liha syötiin, kuten myös maksa, sydän ja munuaiset. Pää oli parasta
kaikesta. Siitä saatiin ruokalistalle muun muassa silmientausrasva, kitalaen
hermot, kieli ja erityisen herkullinen kuono. Nam nam! Lihaa ja rasvaa
säilöttiin kuivaamalla ja myös jauhettuna ja rasvaan ja marjoihin sekoitettuna
pemmikaanina. Ingstad kuvaa senkin, kuinka vähärasvaisella ruokavaliolla, kuten
jäniksiä syömällä, joutuu nopeasti tilaan, jossa yleiskunto huononee eikä nälkä lähde,
vaikka söisi kuinka paljon (”rabbit starvation”, joka on nimenomaan
rasvanpuutostila). Hyvinvoinnin selityksenä oli siis riittävä eläinrasvan ja
sisäelinten käyttö. Ainakin rasvaliukoisten A- ja D-vitamiinien saanti oli
tällä ruokavaliolla turvattu. On arvioitu, että karibua käyttävien
intiaanien energiantarpeesta jopa 80 % tuli rasvasta.
Hammasmätä on ollut monilla intiaaniheimoilla täysin
tuntematon. Diabetesta ei myöskään juuri esiintynyt ennen kuin siirryttiin
kyliin ja liittovaltio alkoi jakaa eurooppalaista hiilihydraattivoittoista
vilja- ja sokeriravintoa. Vanhuksista ja heidän kohtalostaan on mainintoja,
mutta ei ole tiedossa, minkä ikäisiä vanhukset olivat. Odotettavissa oleva
elinikä on voinut olla ankarissa oloissa alhainen.
Entäs sitten? Kyllähän tämä eräänlainen äärikarppausdieetti
on ollut, mutta ei käyne esikuvaksi koko ihmiskunnalle? Ei tietenkään.
Nykyiselle ihmismäärälle ei maailmassa mitenkään riitä peuroja, biisoneita,
lehmiä, hirviä ja vastaavia ja niille sopivia laitumia. Ravintokasvien tehokkaalle
viljelylle ei ole vaihtoehtoja. Mutta toimiipa kuitenkin osoituksena, ettei ole
vain yhtä terveellistä ruokavaliota, vaan voi syödä hyvin monella tavalla.
Toiseksi peuransyöjien elämäntapa toimii hienona esimerkkinä ihmislajin sopeutumisesta
kulttuurievoluution kautta mitä moninaisimpiin ympäristöihin, myös
ilmastollisiin äärioloihin. On opittu tietämään ja siirtämän tieto eteenpäin,
mitä ravintoa, lääkekasveja, elinympäristöjä ja välineistöä pitää käyttää. Kovin
suuria ihmismääriä pinta-alaa kohti ei tämän kaltainen metsästys-keräily
–kulttuuri ole kuitenkaan koskaan kyennyt elättämään.
Ingstadin myöhemmät vaiheet ovat myös mielenkiintoisia. Hän
toimi 1932-1933 Grönlannissa Erik Punaisen Maan kuvernöörinä (sysselman), kun
Norja koetti viikinkiaikoihin vedoten ottaa Länsi-Grönlannin haltuunsa. Haagin
kansainvälinen tuomioistuin kuitenkin tuomitsi Grönlannin kokonaisuudessa
Tanskalle eikä Norja pahemmin mukissut vastaan, ja näin Ingstadillekin tuli
lähtö. Luonteva suunta arktisella asenteella varustetulle miehelle olivat
Huippuvuoret, jossa meni muutama vuosi ja löytyi vaimoksi arkeologi Anne Stine.
Parhaiten Ingstadit tunnetaan siitä, että he löysivät 1960 Kanadan
Newfoundlandin pohjoiskärjestä (L'Anse aux Meadows) 1000-luvulta peräisin
olevat viikinkien asuinpaikan jäänteet, josta myös on julkaistu kirja (ihan
hiljattain on mahdollisesti löydetty toinenkin viikinkien asuinpaikka hieman etelämpää).
Ingstad on kirjoittanut myös kirjat Huippuvuorilta, Pohjois-Alaskan eskimoista
ja apasseista. Hänet on palkittu tutkimusmatkailijan ansioistaan toistuvasti.
Korkea ikä ei estänyt Ingstadia osallistumasta paikan päällä Alta-joen
rakentamista vastustavaan ketjuaktivismiin vuonna 1981. Eikä nuoruusvuosien
äärikarppauksesta ollut ainakaan terveydellistä haittaa, koska Ingstad ehti
elää kolmella vuosisadalla ja kuoli 101-vuotiaana vuonna 2001. Hänen mukaansa
on nimetty joki, vuori ja asteroidi, mikä ei ole lainkaan hassummin yhdelle
miehelle.
Lisätietoja:
Helge Ingstad 1936. Turkismetsästäjänä Pohjois-Amerikan
intiaanien parissa. Otava. Helsinki, 238 ss.
Helge Ingstad 1967. Ennen Kolumbusta. Ensimmäisten Amerikan
löytäjien jäljillä. Kirjapaja, 250 ss.
Michael
Eades. Guts and Grease: The Diet of Native Americans. The Weston A. Price
Foundation. http://www.westonaprice.org/health-topics/guts-and-grease-the-diet-of-native-americans/
Anne Mease.
History of the Denesuliné (Dene) in Northern Saskatchewan. Northern Research
Portal. http://scaa.usask.ca/gallery/northern/content?pg=ex04-1
Chipewyan
(Native Americans of the Subarctic). http://what-when-how.com/native-americans/chipewyan-native-americans-of-the-subarctic/
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti