Isälläni oli
aikanaan kamerana Agfa ISOLETTE-L Color-Apotar Pronto, joka oli saksalaisten
sodanaikaisista malleista (Soldatenkamera) kehitetty versio. Kaikki toiminnat
olivat mekaanisia ja noihin asti digitaalisuus vei ajatukset sormilla
tekemiseen. Tosin tässä hienostuneessa mallissa oli jo huipputekniikkaa
edustava valotusmittari. Muovisen haitarin päässä oleva objektiivi voitiin
kätevästi taittaa suojaan rungon sisään ja vapauttaa kuvausta varten. Kameraa
tehtiin vuosina 1957-1960. Filmikokona oli iso 6x6, kinofilmien valtakausi tuli
myöhemmin. Kuvakoko oli niin iso, että mustavalkoisia pinnakkaisvedoksia
saattoi käyttää suoraan albumikuvina ja kuvissa oli hyvin suurennusvaraa. Valotusaika,
aukko ja tarkennus säädettiin kaikki objektiivin etuosasta. Edistynyt
ominaisuus oli kameran päälle rakennettu valotusmittari, jonka avulla voitiin
ottaa valottamisen tarkkuuden kannalta krantumpia värillisiä diakuvia.
Nykyiseen täysdigitaaliseen tekniikkaan verrattuna kamerassa on paljon vanhahtavia,
mutta ihailtavan käteviä mekaanisia ratkaisuja!
Kameran
etupuoli, objektiivi sisääntaitettuna. Täytyy pidellä kiinni, kun lukitus ei
enää toimi! Yläpaneelissa etsin oikealla sekä valotusmittarin ikkuna vasemmalla.
Filminsiirtokiekko (kuvassa vasemmalla) on matkan varrella hävinnyt jonnekin.
Objektiivihaitari
avattuna. Haitari on ulkoa kovaa muovia ja sisältä mustaa kangasta. Ajan myötä
haitari alkoi rapistua kulmista ja valoa pääsi vuotamaan filmille, tuloksena
laikukkaita kuvia.
Objektiivi suoraan edestä. Objektiivin mallinimi Color-Apotar ja kameran -L viittaavat valotusmittarin mahdollistamaan värikuvaukseen, jossa valotuksen säätäminen on tarkkaa puuhaa. Helppoa se ei ilmeisesti ollut, päätellen ylivalottuneiden diojen suuresta määrästä! Pronto on sulkimen mallinimi. Kameran viritysnuppi on ylhäällä keskellä, aukon säätönuppi ylhäällä vasemmalla ja punainen nuppi alhaalla oikealla on aikalaukaisin. Keskussulkimen lamellit ovat näkyvissä.
Säätönuppi, jolla valittiin filmin herkkyys sekä määritettiin valotusmittarin avulla sopiva aukko / suljinaika -yhdistelmä. Valo määräsi pikkuviisarin paikan, hahlo käännettiin pikkuviisarin päälle ja luettiin valotusajan (vihreät numerot) ja aukon (4.5 – 22) yhdistelmä. Kyllä saksalainen insinööri osasi!
Maisema kameran takaa, kansi avattuna. Filmi oli rullafilmiä, ja kuvakoko oli huikean iso 6x6. Kannessa on pieni punainen ikkuna, josta saattoi kurkata kuvan numeron. Punainen väri esti filmin valottumisen tätä kautta, samalla periaatteella kuin kuvien tekeminen pimiöiden punaisessa valossa. Filmiä siirrettiin kiekkoa kääntämällä ja tahattomien kaksoisvalotuksien estämiseksi oli näkyvissä pikku värimerkki, jos ei ollut muistanut rullata filmiä uutta kuvaa varten. Taas pisteet saksalaiselle insinöörille!
Tämä on suosikkini: diakuvia varten käännettiin filmin eteen molemmilta puolilta verhot, jotka muuttivat kuvakoon 6x6:sta 3x6:ksi, joka oli omituisen pitkulainen panoraama. Sama säätö voitiin tehdä etsimeen pientä vipua kääntämällä. Täysin epäloogisesti tuli pystyrajauksia kun kameraa pideltiin vaakasuorassa ja vaakarajauksia kun kameraa pideltiin pystysuorassa.
Ongelma oli, ettei pikkuverhoilla muutettu kuvakoko 3x6 ollut vielä lähelläkään kinoaikakauden diakehyksen aukon kokoa! Saattoi olla muitakin optioita, mutta meillä käytettiin tällaisia DIALUX-kehyksiä, jossa kuva laitettiin ensin kalvon sisään ja työnnettiin sitten kehyksen sisään.
Tätä ennen piti diaa leikata saksilla erityisesti pituussuunnassa, että se mahtui kehykseen.
Hyvin usein kuvan reunoilla olevat kohteet jäivät piiloon. Tässäkin kuvassa
reunimmaiset hemmot luulivat pääsevänsä kuvaan, mutta vähänpä tiesivät!
Enimmäkseen kameralla sai ihan kelpo kuvia, kunhan tottui noihin filmikoosta johtuviin kuvanrajauksen omituisuuksiin. Objektiivi sisään taitettuna kamera oli kompakti kuljeteltava ja aika kevyt. Paristoja tai akkua ei ollut, joten kamera oli aina valmis kuin partiolainen. Linssien optiikan laadusta en oikein osaa sanoa, kaipa se ihan kunnollinen oli, ainakin kuvista päätellen. Itse en ehtinyt tällä vehkeellä kuvia ottaa vaan synnyin suoraan kinoaikakauteen ja siirryin sittemmin digiaikaan. Teknologian alkupäässä ovat camera obcscurat eli laatikot, joihin tehdyn pienen reiän tai linssin kautta valotetaan laatikon sisällä oleva filmi, ks. vaikka täältä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti