Liito-orava ja muita luontohuomioita

Mukavuusalueen liepeiltä Pohjois-Savossa löytyi mukava yllätys: liito-oravan papanoita rannassa seisovan jättihaavan tyvellä. Ensimmäinen havaintoni tästä lajista täältä. Papanoita oli myös läheisen ison kuusen alla. Toivon mukaan pesii; täytyypä tutkia lähitienoot, josko löytyisi muita liito-oravapuita.

Jättihaavan tyveä, suojalasit mittakaavana.

Liito-oravan talvipapanoita.

Käpytikka oli päässyt sulistaan ja oletettavasti hengestäänkin. Myös pyyn sulka löytyi.

Käpytikan ja pyyn sulkia.

Saunamökin ovesta kuistille:

Seuraavien kahden kuvan välillä on viikko.

******

Piipun ja tulisijan purku

Torpan 1940-luvulla muurattu tiilinen tulisija oli nuohoojan mukaan ja oikeastikin halki ja lämmityskelvoton. Sen omistajan toivomuksesta purin sen. Tulisijan päällä oli harmillisesti tiilinen piippu joten se piti poistettaman ensin. Piipun vesikatonpäällinen osa oli uusittu taannoin. Sen tiilet irtosivat kuitenkin joutuin kivitaltalla ja moskalla.

Pudottelin tiilet katolle virittämääni pressua pitkin alas.

Peitin piipunreiän ponttilaudoilla ja kattohuovan paloilla.

Laavu haapahirsistä

Satunnainen ohikulkija pistäytyi hirsihuussityömaalla ja kysyi, että tekisinkö pressun alta pilkottavista haapapelkoista hänelle laavun. Tekisin. Aikataulusta ja hinnasta sovittiin, kuten myös siitä, että hirsien lievät kosteusvauriot ja niistä seurannut biodiversiteettilisä eivät haittaa. Hirret ovat olleet pinossa keväästä 2005 saakka. Niiden historia on sellainen, että lyseolainen Johanna Karhu tutki Suomen Akatemian Viksu-kilpailutyössään (2004) mutujen ympäristönvalintaa ja voitti kisan, minutkin (ohjasin työtä) palkittiin, ja ostin palkintorahoilla tyrnäväläisiä haapatukkeja. Niistä on jo jalostunut liiteri (2009). Alla on muutama kuva. Nyt se on pressun alla, jatkan varmaan kesällä.

Hirret ovat viisi-kuusituumaisia. Nurkkasalvain on ns. jyrkkänurkka, varaus umpivaraus. Sisämitat syvyys kaksi, leveys kolme metriä. Takaseinän lattianpäälliseksi korkeudeksi tulee reilut 60 senttiä, etuseinän istuma-aukokorkeudeksi noin 110 senttiä. Tapitan hirret rakennusvaiheessa; tapit ja kiristetyt kuormaliinat tukevat salvosta kun se nousee. Hirsien päät veistän nelikanttisiksi. Päällekkäisten hirrenpäiden väliin jää näin parin-muutaman sentin rako.

Hirsinen laavu alullaan

Hirsinen laavu. Jyrkkänurkka työstettävänä.

Siitäpä se nousee. Toisen hirsikerran hirsi tuettu hollihaalla ja pelkkapitimellä varauksen piirtoa varten. Hirsinen laavu.

Etuseinää. Kuormaliinat tukevat hirsilaavun salvosta rakennusvaiheessa.

Hirsilaavun takaseinän ylin hirsi on paikoillaan. Pitkien ylitysten varaan tulevat aikanaan sivuräystäiden niskat.

Tähän asti tehty, jatkuu myöhemmin.

Hirsihuussi lähti loppusijoituspaikalleen. Käyn vielä kesällä pystyttämässä sen.

Viimeisiä viedään.

Vieraskynä: Rätei vai rätejä ja lumpui – Tuntemattoman sotilaan kolme murreasua

Päällikkö Pertti Tikkanen arvioi Tuntemattoman sotilaan eri painosten murreasuja.

Niin kuin hyvin tiedetään, kaikille tuttu Väinö Linnan romaani Tuntematon sotilas ei ollut kerrasta valmis. Linna vei romaaninsa kustantajalle (Werner Söderström Osakeyhtiö) syksyllä 1954, ja ensimmäinen painos tuli ulos joulun alla. Tällä välillä kustannustoimittaja teki tavalliseen tapaan työtään. Poikkeuksellista oli, että tässä vaiheessa kustantaja värväsi tohtori Veikko Ruoppilan tarkistamaan ja muokkaamaan kirjan henkilöiden puhumaa murretta. Ihan tavallista ei ollut sekään, että normaalin kustannustoimittajan korjausten ja poistojen lisäksi alkuperäisestä käsikirjoituksesta poistettiin melkoinen määrä sellaista tekstiä, jonka voidaan katsoa tulleen sensuroiduksi. Osa poistoista oli täysin normaalin kustannustoimituksen piiriin kuuluvaa, alkuperäisessä tekstissä olevan osoittelevan tai paasaavan aineksen poistamista, minkä seurauksena kirjan taso koheni. Sensuroiduksi katsottavat poistot olivat siihen aikaan ajateltuna rivouksia, sodanjohdon arvostelua tai rivimiesten mielialojen kuvausta. Koheniko kirjan esteettinen taso näiden poistojen ansiota on jo vähintään kyseenalaista.

Kirjaa myytiin hyvää vauhtia, ja jo kesään mennessä otettiin 14 painosta. Ensimmäinen elokuvasovitus kuvattiin sekin vauhdilla, ja ensi-iltaan Edwin Laineen ohjaus ehti jouluksi 1955.

Ensimmäiseen Ruoppilan murrekorjaukseen haettiin lisätarkkuutta kolmen professorin (Hakulinen, Kojo, Väänänen) voimin, ja nämä korjaukset olivat voimassa 10. painoksesta lähtien. Tämä viimeisin, kolmen koplan korjaama versio onkin selvästi yleisin ja useimpien kirjan lukeneiden tuntema. Esimerkiksi kansanpainokset, jossa on elokuvan kuvitusta keskellä, ovat tämän viimeisimmän murreasun mukaisia. Itse asiassa varhaisimpien painosten löytäminen tätä tarkastelua varten ei ollut kovin helppoa. Pohjois-Pohjanmaan kirjastolaitoksen - Kuusamon kirjaston varaston tarkkaan ottaen - vanhin painos oli tällainen elokuvan jälkeinen kansanpainos vuodelta 1956 eli painos oli selvästi yli 10:nnen. Mutta kiitokset Oulun kaupunginkirjaston henkilökunnalle hyvästä yrityksestä! Antikvariaatti Ajaton Aika löysi vihdoin takahuoneestaan 1. ja 7. painoksen kappaleet, joista tietenkin hankin itselleni ensipainoksen, vaikka kirja näyttikin sodat läpikäyneeltä. Kiitokset heillekin.

Sotaromaani, romaanin lyhentämätön versio Linnan tarkoittamassa alkuperäisessä murreasussaan, ilmestyi vuonna 2000. Johdannossa Yrjö Varpio on ansiokkaasti selostanut kolmen eri version syntyhistorian ja erot, eikä tuohon ole minulla juurikaan lisättävää. Selväksi tulee myös se, ettei Linna ollut erityisen ihastunut murrekikkailuun. Linna ei alun perinkään tavoitellut puhdasta murretta, vaan kirjoitti murteen ja kirjakielen välimuotoa. Murrekorjauksiin Linnalla ei juuri ollut sanan sijaa, mutta 10. painokseen hän oli mukana palauttamassa ja muokkaamassa joitain  painoksista 1–9 poistettuja kohtia. Erityisesti Lahtisen monologi talvikuvauksessa amputoitiin pahasti ensipainoksiin, mutta jossain määrin se palautettiin Linnan myötävaikutuksella 10:nteen ja myöhempiin painoksiin.

Lisätietoja kolmesta versiosta voit katsoa Ylen uutisesta tai Wikipediasta . Mielenkiintoinen poistettujen tekstien tarkastelu vallan diskurssin – johan nyt vallan! – näkökulmasta on luettavissa täältä.

Olen koonnut kirjoituksen loppuun satunnaisehkon kokoelman sitaatteja kolmesta versiosta rinnakkain isoimpien erojen havainnollistamiseksi. Lista ei ole kattava; kaikkia muutaman kirjaimen eroja en ole viitsinyt kirjata. Vasemmalla on alkuperäisin eli Sotaromaanin (SR) teksti, keskimmäisessä sarakkeessa painosten 1–9 mukainen teksti (1.–9.) ja oikealla teksti 10. painoksesta ja siitä eteenpäin (10.–). Siteeraukset olen koonnut henkilöittäin siinä järjestyksessä kuin ne romaanissa vastaan tulevat.

Hirsihuussi IV - purettu ja pinottu.

Just kun sain sen tehdyksi niin se piti purkaa! Kaksin (tilaajien edustajan Ari-Pekan kanssa) purku sujui joutuisasti hienossa kevätsäässä.

Siinä se odottaa siirtymistään loppusijoituspaikalle kauas kaakkoon. 

Aivelo, T. : Loputtomat loiset. – Kirja-arvio

Aivelo, Tuomas (2018): Loputtomat loiset. – Like Kustannus Oy, Helsinki. 341 s.

Loisinta on lajien välinen suhde, jossa loinen hyötyy isännästä, aiheuttaa sille haittaa, on jatkuvasti tekemisissä isäntäyksilön kanssa ja on siitä riippuvainen. Loisinta on eliöiden yleisin keino hankkia elantonsa, suurin osa eliölajeista on loisia. Jos vaikkapa lapamato, kihomato ja täi ovatkin nykysuomalaisilla melko harvinaisia, jossain elämänvaiheessa on jokaisen riesana tauteja aiheuttavia bakteereja ja viruksia – loisia nekin. Loisillakin on loisensa, joilla saattaa vielä olla omansa.

Tuomas Aivelon teos Loputtomat loiset ei ole maailman miljoonien loislajien esittely.  Itse asiassa teoksessa esiintyvien loisten lista on varsin lyhyt, hakemistossa esiintyy vain satakunta loistaksonia.  Mistä sitten juttua riittää kirjaan, jossa on sivuja 338 (+ hakemisto eikä edes kuvia)? Aivelo on ekologi ja evoluutiobiologi, ja vaikka teos painottuu loisten aiheuttamiin ihmisen tauteihin, kirjoittaja avaa tästä näennäisen kapea-alaisesta näkökulmasta loisten ekologiaa ja evoluutiota todella laajasti. Aihepiirihän on  tärkeä ja ajankohtainen – ajatellaanpa vaikka antibioottiresistenttejä bakteerikantoja, ilmastonmuuutoksen vaikutusta taudinaiheuttajien leviämiseen uusille alueille ja rokotusvastaisuutta (kaikkia näitä käsitellään kirjassa).

Teoksen päälukujen otsikot ovat Miksi on tartuntatauteja?, Mistä tartuntataudit tulevat?, Miksi ihmisillä on niin paljon tartuntatauteja?, Miksi toiset taudit ovat toisia varallisempia?, Miten tartuntataudeista pääsee eroon?, Miksi osasta tartuntatauteja ei päästä koskaan eroon?, Miksi uusia tartuntatauteja syntyy yhä useammin?, Miten ympäristö vaikuttaa tautien leviämiseen? sekä Onko ihmistä ilman tartuntatauteja? Pääotsikoiden ihmispainotuksista huolimatta kirjassa on kosolti mielenkiintoisia muidenkin eliöiden loisintakertomuksia. Aivelo tutkii väitöskirjaansa varten madagaskarilaisia hiirimakeja ja niiden loisia. Joka härjillä kyntää se härjistä puhuu, ja Aivelo hiirimakeistaan: siellä täällä pitkin kirjaa on kuin otteita tutkimuspäiväkirjasta, kertomuksia maastotyön sattumuksista johdatteluna seuraaviin aiheisiin. Tämä toimii mainiosti. Aivelo kirjoittaa muutenkin sujuvasti ja selittää laajasti, mikä helpottaa lukijaa.

Muutama kielihuomio: Ehkä tiede-englanti paistaa läpi, kuten ”(Taudin) ilmaantuvuus on ...suhteellisen matala”,–> vaikkapa ”tautia esiintyy melko vähän”. Suomen kielessä ”jonkin seuraus”, ei ”seuraus jollekin”: ”Loiset ovat evolutiivisesti looginen seuraus vapaana elävien eliöiden olemassaololle – ravintolähteille, joita voidaan hyödyntää”  –> mieluummin  ”On evolutiivisesti loogista, että vapaana elävillä eliöillä on niitä ravintonaan hyödyntäviä loisia”. ”Bakteeri voi kehittää antibioottiresistenssin...” –> ennemminkin ”bakteerille voi kehittyä…”, kun kyse ei liene aktiivisesta toiminnasta. Ei näitä paljon ole kuitenkaan.

Tietokirjalle on eduksi, jos tiedon lähteet kerrotaan. Tästä on ainakin kahdenlaista iloa. Lukija voi perehtyä julkaistuun tiedon lähteeseen jos vain saa sen käsiinsä, ja tarkistaa, onko tietokirjailija ymmärtänyt lukemansa. Lisäksi alkuperäistutkimuksiin tutustuminen avartaa lukijan kuvaa käsiteltävästä aihepiiristä. Yksittäisten faktojen lähteisiin viitataan luonnontieteellisessä tekstissä yleensä hyvinkin tarkkaan ja tottumatonta lukijaa  häiriten tunkemalla leipätekstin lomaan litanioittain tutkijoiden nimiä ja julkaisuvuosia tai tai kevyemmässä versiossa huomaamattomahkoin (yläindeksi)numeroin. Monissa tieteen tuloksia rahvaalle esittelevissä teoksissa viittaukset tiedon lähteisiin taas pahimmassa tapauksessa jopa puuttuvat. Luulin loiskirjassakin olevan näin, mutta teoksen lopussapa onkin kolmisenkymmentä sivua ”Lisätietoja ja huomioita eri lukuihin”. Näillä sivuilla on luvuittain kerrottu paitsi yleisen taustatiedon lisäksi mistä keskeiset tiedot ovat peräisin – ja peräti kattavasti. Lähteet ovat tieteellisiä lehtiartikkeleita ja tietoteoksia sekä nettiosoitteiden takaa löytyviä aineistoja. 

Lähteistä on hyötyä lukijalle vain jos ne saa käsiinsä. Valitsin ym. luvusta satunnaisotannalla kymmenen tieteellistä artikkelia, jotka sitten hain verkosta: peräti yhdeksän kymmenestä Googlen ensiosumasta avautui, vain yksi jäi maksumuurin taakse (siitäkin näki abstraktin). Perinteiset kirjat jäävät kyllä rivilukijan tavoittamattomiin, mutta jääköön. Aivelon valitsema lähteidenilmoitustapa toimii oikein hyvin. Pari huomiota tästä luvusta: biofilmiviite on väärässä kohdassa, ja jotkut otsikot ovat eri muodossa kuin leipätekstissä. No eihän näistä haittaa ole (tämä vain osoittaa kuinka tarkasti olen kirjan lukenut…), lähinnä kyse on teoksen evoluutiosta kertovista jäljistä.

Esineenä Loputtomat loiset on miellyttävä, kovakantinen, kompakti; kuvakannessa on Ernst Haeckelin upeita Diplozoon paradoxum -laakamatopiirroksia sadan vuoden takaa. Kiitokset ulkoasun suunnittelijalle, kuka lienee. Sisältö on samaa korkeaa tasoa. Arvosana kiitettävä, suosittelen.

EDIT 31.3.-18: Juuri tuon alkuperäiskuvassa olevan kaksoiseläimen Diplozoon paradoxumin kohdalla on kannessa kirjan nimi. Tuomas Aivelo huomautti; kiitos!

  

Uusi tieto rakentuu vanhalle!

Hirsihuussi III

Hirsihuussin runko on kutakuinkin valmis, kattokaltevuuden sahaus vain puuttuu. Tässä muutama kuva, arvelen kaiken oleellisen tulleen jo sanotuksi aikaisemmissa jutuissa. Kehikon korkeus (kun kattokaltevuus on sahattu) on 275 cm sillä reunalla, joka tulee huvilan seinää vasten ja 249,3 cm huussin takareunalla (alla olevassa kuvassa vasemmalla).

Läpihammasnurkka, lukkonurkka.

Hirsihuussi siis päätyy kevään mittaan muualle, missä se ympätään hirsihuvilan kylkeen. Tästä lisää aikanaan.