Kahlaajien rengastusta

Nyt muutama kuva etelänsuosirrin poikasten rengastuksesta Hailuodossa eilen illalla. Nelli kavereineen on etsinyt ja löytänyt jokseenkin kaikki etelänsuosirrin pesät Oulun seudulta. Nyt oli meininki käydä muutamalla pesällä, joiden tiedettiin kuoriutuneen vajaa vuorokausi sitten. Etelänsuosirrin (kuten muidenkin kahlaajien) poikaset lähtevät pesältä heti kuoriuduttuaan ja kuivuttuaan, joten ne on laajalta rantaniityltä helpointa löytää kun ne vielä ovat pesässä. Lisäksi poikasista otetaan tippa verta DNA-tutkimuksia varten. Näiden pesien emot on rengastettu ja verinäyteet niistä otettu jo aikaisemmin, osasta tänä kesänä, osasta viime vuosien mittaan.

Tuoreet poikaset!

Nelli valmistautuu rengastukseen ja verinäytteen ottoon.

Ensin poikaset rengastetaan. Renkaassa on yksilöllinen numero. Jos joku joskus löytää rengastetun linnun kuolleena tai saa sen kiinni vaikkapa kahlaajapyydyksestä, lähettämällä renkaassa olevan numeron tai raadolta otetun renkaan siinä olevaan osoitteeseen), kartuttaa tietoa lintujen liikkeistä, muuttoreiteistä, talvehtimisalueista, eliniästä ja monesta muusta asiasta. Esimerkki mukavasta etelänsuosirrin rengastustapauksesta on täällä ja täällä. Perinteisen rengastuksen lisäksi tietoa muuttoreiteistä ja talvehtimisalueista saadaan muun muassa geopaikantimien avulla, mistä lisää täällä.

Etelänsuosirrin poikanen saa renkaan nilkkaansa.

Verinäyte siis otetaan, jotta saadaan DNA:ta. Siitä voidaan selvittää esimerkiksi perhesuhteita - onko poikanen sosiaalisten vanhempiensa jälkeläinen vai onko naaras paritellut naapurireviirin koiraan kanssa. Kun näytteitä on samasta populaatiosta vuosien ajalta kymmenistä ja sadoista linnuista, on mahdollista arvioida perinnöllisen muuntelun (yksilöiden geneettisten erojen) laajuutta, mikä on evolutiivisesti tärkeää. Populaation kyky sopeutua muuttuvaan ympäristöön perustuu perinnölliseen muunteluun. Siihen vaikuttaa muun muassa yksilöiden sukulaisuus. Jos (pienen) populaation yksilöt ovat lähisukuisia, ne eroavat toisisaa geeneiltään vähän, mikä tarkoittaa käytännössä sitä, että niiden immunologiseen puolustusjärjestelmään vaikuttavissa geeneissä on vähän muuntelua, mikä taas voi altistaa niitä taudeille. Populaatioita voidaan myös vertailla muihin saman lajin populaatioihin, jolloin saadaan tietoa populatioiden erilaistumisesta ja niiden välisestä geenivirrasta. Myös populaatioiden historiaa selvitetään DNA:ta tutkimalla. Yllämainituilla seikoilla on merkitystä arvioitaessa lajien ja populaatioiden kykyä pysyä elinvoimaisina (lisää tästä tämän linkin takaa). Mitä suokukkojen genetiikasta on viime aikoina opittu, lue vaikka tämä katsaus.

Ensin pistetään ohuella, steriilillä neulalla pieni reikä nilkan laskimoon.

Verta tulee muutama tippa nilkan pinnalle, mistä ne hörsitään lasikapillaariin. Verinäyte siirretään sitten pieneen koeputkeen DNA:ta säilövään nesteeseen ja viedään lopulta pakastimeen odottamaan käsittelyä. veren tulo loppuu itsestään muutaman tipan jälkeen.

Aikuisilta kahlaajilta verinäyte otetaan usein siiven alta laskimosta.

Samana iltana rengastettiin ja kupatiin myös kolme suokukon poikasta. Tästä ei ole kuvia, koska kameran akku putosi rannalle mennessämme. Akku löytyi onneksi paluumatkalla.

Seitsemän valkoposkihanhen parvi laidunsi rannalla. Hieno, kuulas, tuulinen sydänkesän ilta.

Hieno viikonloppu, väitös ja karonkka

Tytär se väitteli perjantaina! Homma on hallussa. Mukava väitös, ei pilkunviilausta, vaan keskustelua asian ytimestä; kiitos, vastaväittäjä Yvonne Verkuil Groningenin yliopistosta Alankomaista.

Opponentti Yvonne Verkuil, kustos Laura Kvist ja väittelijä Nelli Rönkä.

Tuolta näyttää keskustelu:

Luonnonsuojelubiologian perusteita Tieteen kananpojat -blogissa

Tieteen kananpojat -blogi (engl. science chicks) on "Kertomus oululaisista biologeista, jotka harjottelevat tutkijan elämää tohtoriopintoja tehden. Koska matka on yleensä mielenkiintoisempi kuin päämäärä, haluamme jakaa väikkärintekijän arkemme kanssasi. Tervetuloa seuraamaan, kantavatko kandijalat ja gradusiivet, ja kasvaako tieteen kananpojille lopulta heltta." Blogissa on tavaomaisehkojen mitä mulle nyt kuuluu -juttujen lomassa pitkäsoittoja muun muassa Nellin jutut luoinnonsuojelubiologian, erityisesti -genetiikan perusteista (Luonnonsuojelubiologiaa osa I (täällä) ja II (täällä). 

Lue ne.

Muutama alkuperäisistä kananpojista on jo tohtoroitunut. Hyönteisten näkökykyä sokeritorakalla tutkinut Anna (lue väitöskirja) tutkii nyt mehiläisten näkökykyä Lundin yliopiston näkötutkimusryhmässä (Annan silmästä silmään -blogi on täällä.) Anna sai vuoden 2014 parhaan nuoren julkaisijan palkinnon! Anni taas väitteli ahman ympäristönvalinnasta, ravinnosta ja suojelugenetiikasta (väitöskirja). Maria käsitteli eläinlääketieteellisessä väitöskirjassaan  fosfolipaaseja ja oreksiinireseptoreja solunsisäisessä viestinnässä. Nelli (seuraava valmistuja alkuperäisistä kananpojista) tutkii uhanalaisten kahlaajien lapinsirrin, etelänsuosirrin ja rantakurvin populaatio- ja suojelugenettiikkaa. 

Valmistuneiden tipujen tilalle ovat tulleet Henni (tutkii ilmaston lämpenemisen vaikutusta hiilen kiertoon arktisilla alueilla ja sitä, miten porojen laidunnuspaine vaikuttaa siihen) ja Netta (tutkii hyönteisten elinkierto-ominaisuuksien evolutiivista potentiaalia ja trofiatasojen välisiä vaikutuksia muuttuvassa ilmastossa). 

Eteenpäin elävän mieli!

Suosirrimme maailmalla III - Kanarialta takaisin Viroon

An English version of this story can be found in potato pit

Virossa 2011 rengastettu etelänsuosirri, jonka Eric Thomassen löysi ja kuvasi  Kanarialla maaliskuussa, on palannut kotikonnuilleen Viron Muhun saaren Kõinastun  niitylle (lue tämän linnun edellisistä seikkailuista täältä.) Rengastuksissa 2011 mukana ollut Hannes Pehlak kirjoitti nähneensä linnun VT 5101 rengastuspaikan lähellä 21.4.

Etelänsuosirriuros VT 5101, Kanarialta  Kõinastun niitylle. Kuva: Hannes Pehlak.

Uusi puoliso kierroksessa. Rengastamaton naaras edessä, VT 5101 takana. Kuva: Hannes Pehlak

Kõinastun laajaa niittyä huhtikuun puolivälissä, Kuva: Hannes Pehlak

Hevosia rantalaitumella. Kuva: Hannes Pehlak.

Viron länsiosissa vuosina  2010-2011 rengastetuista 53 etelänsuosirristä on vielä hengissä (siis nähty) reilut kymmenen, kertoi Hannes.  Kõinastussa on Hannes havainnut tänä keväänä toisenkin tuolloin merkityn emon. Lisäksi  muuan Võilaidin saarella pyydetty emo on elellyt vuodesta 2013 vähän lännempänä Saarenmaan itärannalla Talilassa.

Kiitos Hannes Pehlakille kuvista! Ja terveisiä Annelle Tallinnaan.

Suosirrimme maailmalla II - Virosta Kanarialle

UPDATE 2 April: an English version of this piece can be read in potatopit

Ensin piilokuva: etsi etelänsuosirri!

Etelänsuosirri (Calidris alpina schinzii) Kanarian saarten La Palman eteläkärjen suola-altailla 8.3.2015. Kuva: Eric Thomassen

Ja sitten hieman taustaa. Toukokuussa 2011 oltiin heppujen Veli-Matti Pakasen, Robert Thomsonin, Hannes Pehlakin ja Jaanus Auan kanssa Viron Muhun saarella etsimässä etelänsuosirrejä (Calidris alpina schinzii), tarkoituksena rengastaa niitä ja ottaa verinäytteitä populaatiotutkimuksia varten. Majailimme Hanneksen rouvan suvun vanhassa maatalossa Koguvan museokylässä (mistä kuvia alla).

Kuva: Antti Rönkä.

Kuva: Antti Rönkä.

Kuva: Antti Rönkä

 Muhun luoteiskulmassa sijaitsivat Kõinastun laajat rantaniityt, mistä sirrejä löytyikin useita.

Löytyyko neula heinäsuovasta ja sirri niityltä?  Vasemmalla pilkottaa Saarenmaan kulma, horisontissa Hiidenmaan saari. Kuva: Antti Rönkä.

Heti ensimmäisenä päivänä, 2.5.2011 löysin etelänsuosirrin reviirin ja siltä nelimunaisen pesän, jolla kaksi emoa hätäili. Sain naaraan kiinni verkolla, rengastin sen ja otin verinäytteen siipilaskimosta. Sen puolison pyynti jäi tuonnemmaksi: 4.5. pyysin sitten uroslinnun. Muistikirjan sivu tästä tapahtumasta on tuossa:

Muistikirjan sivu 4.5.2011. Kuva: Antti Rönkä

VT 5101 on metallirenkaan numero, O (oikea jalka): ylhäällä metalli, alhaalla kaksi keltaista värirengasta. V (vasen jalka): ylhäällä vihreä lipare, alla keltainen ja sininen värirengas. Alinna erinäisiä linnun mittoja.

Tarkka rengastuspaikka näkyy yllä. Karttapohja on "vanhan Viron" ajoilta peräisin olevan kartan uusintapainoksesta. Myös toinen Muhun kohteemme, Muhun eteläkärjen Võilaidin saari, näkyy kartalla. Lisäksi pyysimme sirrejä mantereella, rannikolla Pärnun länsipohjoispuolella.

Eikä tässä vielä kaikki!

24.3.2015 lähetti ornitologi Eric Thomassen Hannes Pehlakille viestin, jossa hän kertoi nähneensä ja kuvanneensa värirengastetun suosirrin Kanarialla La Palman eteläkärjen suola-altailla 8.3.2015. Hannes vastasi: "linnulla on keltainen ja sininen vasemmassa ... ja kaksi keltaista oikeassa. Tämä on suosirrin schinzii-alalajia, uroslintu, rengastettu Viron Saaren maakunnassa Kõinastun rantaniityllä 4. toukokuuta 2011. Kyseessä on kaukaisin havainto Viron suosirreistä ja kaukaisimpia koko Itämerenkin sirreistä".

Linnun löytänyt Eric Thomassen lähetti ystävällisesti ottamansa hyvät kuvat; kiitos!

Oikeassa metalli ja kaksi keltaista. Kuva: Eric Thomassen

Vasemmassa keltainen ja sininen. Vihreä liparekin erottuu hyvin. Kuva: Eric Thomassen.

Tuttu lintu siis, ja kaukaisin havainto rengastamistani linnuista. Tuommoinen viisikymmengrammainen höyhenkasa vähintään viidennellä kaukotalvehtimisreissullaan. Se on voinut hyvinkin viettää talven vielä paljon etelämpänä Afrikan rannikolla (katso täältä juttu suomalaisen etelänsuosirrin muuttomatkasta geopaikantimien kertomana).

On tämä mukavaa!

Matkaa rengastuspaikalta La Palmalle on linnuntietä noin 4600 kilometriä

Mitäs me pojat. Hannes, Veli-Matti, Robert ja minä Kõinastun niityllä. Kuva: Antti Rönkä.

Suosirrimme maailmalla - uudet paikannusmenetemät paljastivat eteläisen talvehtimisalueen

Tiede tuottaa uutta tietoa ja samalla kumoaa ja täydentää vanhaa. Lintutieteen eli ornitologian hommana on toimia tällä tavoin lintutiedon kanssa. Ensimmäisiä suomalaisia lintutieteellisiä tutkimuksia oli Akateeminen väitöskirja Pääskysten talvehtimisesta ja muutosta (Leche, J. ja Grysselius, J. 1764). Siinä tekijät perustelivat, miksi pääskysten talvehtiminen järvien pohjassa on tarua ja että pääskyset oikeasti muuttavat etelään talveksi. 1900-luvulla lintujen muuttomatkoista on saatu selkoa etupäässä rengastamalla niitä; renkaat kulkeutuvat linnun matkassa mikä mihinkin, lintu kuolee, joku löytää raadon ja lähettää renkaan siinä ilmoitettuun paikkaan, näin se yleensä toimii.

Etelänsuosirrin poikanen rengastettavana. 

Suomessa rengastus alkoi 3.2.1913 Oulussa, kun Einari Merikallio rengasti talitiaisen. Myöhemmistä toimistaan Merikallio tunnetaan erityisesti maamme lintujen lukumäärän arvioijana. Ja suomensipa hän myös Jack Londonin kirjan The Game, Viimeinen ottelu (Urheilijain Kustannus-O.Y.1917).

Einari Merikallion kääntämää ja tuottamaa kirjallisuutta. Kuva Antti Rönkä

Suomessa on rengastettu yli 10 miljoonaa lintua. Suomalaisrenkaita on löydetty ulkomailta noin 100 000. Tietomme lintujen muuttoreiteistä ja talvehtimisalueista perustuvat paljolti juuri näihin löytöihin. Löytöaineiston tulkintaa kuitenkin haittaavat monet virhelähteet ja puutteet. Lintu kuolee asumattomalla alueella, raato hajoaa ja rengas katoaa, renkaat päätyvät kaulakoruun, rengas putoaa, tiedot löytöpaikasta ja -ajankohdasta ovat hatarat, rengasta ei vaan löydy, rengas on kulunut niin ettei numero näy… Myöskään tietoa siitä, missä lintuyksilö on ollut rengastus- ja löytöhetken välillä, ei perinteisellä rengastuksella saada.

Rengastusvälineistöä: yksilöllisesti numeroituja metallirenkaita, värirenkaita, pihdit, puntari. Oikealla alhaalla lootassa verinäytteenottovälineitä: injektioneuloja, kapillaariputkia, säilöntänestettä koeputkissa. Kuva Antti Rönkä.

1900-luvun loppupuolella on kehitetty menetelmiä, joilla pystytään seuraamaan eläinten liikkeitä reaaliajassa ympäri vuoden. Satelliittijäljityksen avulla saatua uudempaa muuttolintutietämystä on vaikkapa parin viime vuosikymmenen aikana selvinneet Fennoskandian kiljuhanhien muuttoreitit Euraasian länsiosissa. Ne löytyivät, kun hanhia varustettiin lähettimin, jotka lähettävät satelliittien kautta sijaintitietoa jatkuvasti. Satelliittilähettimiä onkin käytetty juuri isojen lintujen seurantaan, koska riittävän pitkään toimiva lähettimen virtalähde painaa, eikä lähetin saa painaa kuin muutaman prosentin eläimen painosta. Muun muassa taigametsähanhien,selkälokkien, kurkien, sääksien, mehiläishaukkojen ja merikotkien liikkeitä on seurattu lähettimien avulla. Luonnontieteellisen keskusmuseon sivuilla  on tietoa ja muuttoreittejä valaisevia karttoja kolmesta viimeksi mainitusta. Aurinkopaneeleilla toimivia lähettimiä on kuitenkin pantu niinkin kevyille linnuille kuin käille (käki painaa alun toista sataa grammaa).

Pari vuosikymmentä on käytössä ollut myös laite, jolla onnistuu köykäisten ”pikkulintujenkin” liikkeiden seuranta: geolocator, ”suomeksi” geolokaattori, oikeasti geopaikannin. Se on kevyimmillään alle puolen gramman painoinen, paristolla toimiva vehje, joka kiinnitetään seurattavaan eläimeen, aivan pienillä linnuilla yleensä selkään. Alla geopaikannin on kiinnitetty pikaliimalla etelänsuosirrin sääressä olevaan lipareeseen. Lipareen alla on punainen rengas estämässä geopaikantimen valahtamista nivelen päälle. Nilkassa on sininen ja punainen rengas, juuri tämän yksilön kaukoputkella luettava värikoodi. Toisessa jalassa Helsingin ylipiston tunnuksin varustettu, numeroitu rengas sekä vielä yksi, rengastusvuotta osoittava värirengas.

Väri-iloa suosirrin jalassa. Kuva Kari Koivula.

Geopaikantimen kello on asetettu Greenwichin keskiaikaan (GMT). Geopaikannin mittaa ennen kaikkea valoisuutta, mutta myös vaikkapa kosteutta, lämpötilaa ja sähkönjohtavuutta. Satelliittipaikantimista sen periaate eroaa siinä, että se ei lähetä keräämiään mittauksia mihinkään, vaan geopaikantimella sälytetty eläin on saatava kiinni uudestaan, jotta laitteen keräämä tieto saadaan purettua tietokoneelle käsiteltäväksi. Jos ei saada, turhaa työtä. (Mainittakoon jo tässä, että geopaikantimella varustetut etelänsuosirrit selviävät hengissä ja lisääntyvät yhtä hyvin/huonosti kuin ilman geopaikanninta etelässä talvehtineet lajitoverinsa.)

Kahlaajatutkija Veli-Matti Pakanen esitelmöi Pohjois-Pohjanmaan lintutieteellisen yhdistyksen kokouksessa 12.11.2014 etelänsuosirrien geopaikannintutkimuksen tuloksista. Tämän kirjoituksen etelänsuosirriä koskevat geopaikannintiedot perustuvat Pakasen esitelmään ja tutkimusryhmän Pakanen - Kari Koivula - Nelli Rönkä työhön (kiitos!). Jo vuonna 2002 alkanut etelänsuosirrin populaatiotutkimus jatkui vuonna 2013 geopaikantimien kiinnittämisellä 30 linnulle eli 15 sirriparille. Lisää merkitään tulevina kesinä.

Etelänsuosirri (Calidris alpina schinzii) on yksi suosirrin lukuisista maantieteellisistä roduista, joilla on alalajin asema luokittelujärjestelmässä. Sitä tavataan laajalla alueella, Grönlannissa, Islannissa, Brittein saarilla ja Itämeren ympäristössä. Itämeren etelänsuosirrikanta on romahtanut; Suomessa se luokitellaan äärimmäisen uhanalaiseksi (vain reilut puolensataa paria, joista useimmat Oulun seudun rantaniityillä). Rengaslöytöjen perusteella Itämeren suosirrit muuttavat syksyllä etupäässä lounaaseen ja seurailevat Atlantin rannikkoa eteläisimmillään Luoteis-Afrikan rannikolle, jolta alueelta on vain pari löytöä, ja syksyllä samoja reittejä takaisin. 

Etelänsuosirriemo (Calidris alpina schinzii). Kuva Antti Rönkä.