Joulusyömiset

Tuommoisia perinneherkkuja oli joulupöydässä. Sanonta useista kokeista ja huonosta sopasta ei päde. Porkkanasose-rakuunakeittoa, kyläsavulohi-piparjuurirullia, smetanasilliä, lämminsavuhauki-sipuli-smetanasörsseliä rosmariinin ja timjamin kera ja ilman, graavilohta, sinappisilliä, feta-pinaatti- ja muna-riisipasteijoita, limppuva, savukaritsaa, sopivia juomia. Ainakin. Kahdeksan aikuista ja useita pygmejä pöydän ympärillä. Kiitos kaikille. MUOKS: Jälkiruokana kahvit ja britakakku.

*****

Mäntsälä 200 vuotta sitten, säätyläinen poikineen sekä miksi maaherra Möllersvärdin anopin Catarina Charlotta L'Estraden hautajaiset olivat komeat ja kalliit

Hallussani on aimo nivaska - 25 ja puoli isoruutuista A4-konseptisivullista - käsin kirjoitettua tekstiä otsikolla "Katkelmia ja muistoon panoja Mäntsälän seurakunnan historiasta. Koonneet Harry ja A. Broms (Jäljennös)".  En tiedä, onko tätä julkaistu koskaan missään. Jäljennöksen käsiala on äitini isän,  E.J. Toivosen Mäntsälän Sääksjärveltä, jolla oli 1900-luvun ensi vuosikymmeninä kotiseututukimuksellisia pyrkimyksiä.

Tässä ote A. Bromsin kirjoittamasta luvusta "Muistettavia tapauksia, seikkoja y.m.".  Väliotsikointi minun, kursiivilla kirjoitettu on siis Bromsien/Toivosen kynästä, punaiset huutomerkit ja sicit Toivosen.

     Mäntsälän pitäjä, jossa vuosisadan vaihteessa oli lähes 4000 asukasta, kuului silloin Hollolan kihlakuntaan ja muodosti yhdessä Porvoon pitäjän kanssa eri käräjäkunnan. Pitäjässämme oli silloin 3 ratsusäteritilaa, nimittäin Mäntsälän kartano, Frugård (Alikartano) ja Hautjärven kartano. Ensinmainitun omisti maaherra Möllersvärd, Frugårdin omisti puoleksi eversti Nordenskiöld ja hänen Ruotsissa asuva veljensä amiraali Nordenskiöld, toisen puolen omisti pitäjän ulkopuolella asuva majuri Boije. Hautjärven omistaja oli kapteeni Kuhlefelt. Sitä paitsi oli pitäjässä Saaren rustitila, omistajana sihteeri Sederholm, ja 21 rälssitilaa, joista 3 oli Nummisissa, 3 kirkonkylässä (omistajana maaherra Möllersvärd) 10 Sälinkäällä, jotka omisti Helsingin pitäjäsä asuva sihteeri Solberg, 2 Kaukalammella, joista toisen omisti sotakommissario Fischer ja toisen kersantti Krakau, 2 Sulkavalla, omistaja tirehtööti Blidberg ja luutnantti Stjernvall, joka viimeksimainittu myöskin omisti yhden rälssitilan Olkisilla. Pitäjän muut talot, lukuun ottamatta kahta sotilastilaa, olivat osaksi kruunun - osaksi verotaloja. Luvultaan oli niitä 119 kokonaista taloa ja 202 talon savua.

     Paitsi edellä mainittuja säätyläisiä asui siihen aikaan vieä sellaisia miehiä kuin luutnantti Thorvigge sekä aliupseerit Boucht ja Krakau, jotka omistivat taloja ja harjoittivat maanviljelystä. (Kun rovasti Asp muistiin panoissaan mainitsee tämän Krakaun nimen, lisää hän Ksta, että löydettiin hän kuolleena Parolan torpan lattialta Hautjärven kylässä huhtikuun 8 päivänä 1815. Syytä Kn kuolemaan ei saatu selville). Vanhempainsa luona asui siihen aikaan muun muassa majuri Mällersvärd Mäntsälän kartanossa, jossa sitä paitsi oleskeli eräs ruotsinmaalainen sihteeri Barfod., Hautjärven kartanossa asui kapteeni Kuhlefelt nuorempi sekä Sulkavalla aliupseeri Blidberg. Kuten näkyy, oli siis pitäjässämme 1800 vuosisadan alussa kokojoukko säätyläisiä, aatelismiehiä y.m. (Sic!)


     Mäntsälän kartanon omistaja, edellä mainittu maaherra Carl Adolf Möllersvärd oli naimisissa Maria Charlotte L'Estraden kanssa. Heillä oli kuusi lasta, joista nuorin oli Ulrika eli Ulla, joka jälkimaailmalle on tunnettuna muistorikkaista "keisarin-tanssiaisista" Mäntsälän kartanossa vuonna 1809. (Muuten on merkillistä, ettei rovasti Asp sanallakaan mainitse keisari Aleksanterin käynnistä Mäntsälän kartanossa vuonna 1809, vaikka hän muista sen aikuisista seikoista niin ahkerasti teki muistiinpanoja).

Vanhoja pipar-kakku -ohjeita

Uudelleen tämä pieni piparijuttu muutaman vuoden takaa:

Viimeksi kirjoittamassani jutussa kerroin etäesiäitini perua olevasta reseptikokoelmasta. Tässä siitä kolme piparkakkuohjetta: 181. Torsténin piparkakkuja, 182. Everstin piparkakkuja sekä 39. Pipar-kakku. Minusta näyttää, että noilla resepteillä tulee sellaisia pehmeitä kakkusia eikä littanoita ja kovahkoja muotilla leikattuja. Mitä kokeilis?

Kuvia mukavuusalueelta sekä ateriointia ja taide-elämyksiä etelärannikolla.

Pari viikkoa menni mukavuusalueella. Talvi yritti tulla, muttei vielä onnistunut. Saunamökin lopputarkastus pidetty - läpi meni.

Saunamökki

Piiluttua pirtin seinää

Saunamökki

Terassin kaide

Kaksi lyhtyä saunan ikkunan ulkopuolella valaisevat sisätilaa mukavasti.

Aamun sumua.

Vieraskynä: Karibukarppaajat tundralla

Perunakuopan Vieraskynä-sarjassa nyt Pertti Tikkasen juttu Kanadasta. Aikaisemmat P. Tikkasen artikkelit voit lukea täältä.

Pitäisikö karpata, syödä paleoruokaa, pastöroimatonta maitoa vai mitä? Onko voi pahasta? Tappaako sokeri? Jotainhan sitä on kuitenkin henkensä pitimiksi syötävä. Mielenkiintoisen näkökulman nykyihmisen ravintoon löysin norjalaisen Helge Ingstadin kirjasta Turkismetsästäjänä Pohjois-Kanadan intiaanien parissa vuodelta 1936 (alkuteos Pelsjegerliv – blant Nord-Canadas indianere  on vuodelta 1931).

Ingstadin kirjan nimilehti ja liikuskelualueen kartta. Kuva Pertti Tikkasen.

Ingstad, yksi viimeisistä suurista tutkimusmatkailijoista, jätti lakimiehen hommansa 1926 ja lähti Kanadan Luoteis-Territorioihin turkismetsästäjäksi. Reissu Ison Orjajärven itäpuolella kesti neljä vuotta, vuodesta 1926 vuoteen 1930.  Ingstad vietti yhden talvikauden pienen intiaaniryhmän kanssa metsästellen ja tehden kaikkea mitä paikallisetkin.

Tuota osaa Kanadasta asuttivat silloin ja osittain vielä nytkin denet (”ihmiset”), jotka ovat athabasca-kielikuntaan kuuluvien heimojen joukko. Useimmat heimot elivät löyhissä, muutaman kymmenen hengen ryhmissä ja olivat täysin riippuvaisia karibun metsästyksestä. Jonkin verran kalasteltiin, lähinnä kesällä. Alueen olosuhteet ovat totisen ankarat, eikä se ole koskaan elättänyt kovin suuria ihmispopulaatioita. Karibu vaeltaa, eikä pienellä alueella pysty ennustamaan, missä niitä p-un peuroja milloinkin liikkuu. Muutakin riistaa on, mutta varsinkin talvipakkasilla ei päivittäisen ruuan hankinta ole helppoa! Koiratkin pitäisi ruokkia. Ingstadin elellessä alueella olivat valkoisen miehen taudit jo vähentäneet dene-kansojen määrää melkoisesti. Esimerkiksi 1700-luvun lopun isorokko vei 90 % deneistä ja eteläisemmästä cree-kansasta. Influenssa vieraili tuhoisasti Isollalla Orjajärvellä myös Ingstadin siellä ollessa. Metsästyskulttuuria olivat jo muuttaneet eurooppalaisilta saadut metalliesineet, tuliaseet sekä turkiskaupan myötä omaksuttu vaihdantatalous.

Ingstadin matkan tärkeimmät paikat kartalla. Junalla Edmontonista Watereaysiin (alin keltainen merkki), sitten jokilaivalla Isolle Orjajärvelle Fort Resolutioniin, paitsi väliä Fitzgerald–Fort Smith (oikean käden etusormi), jossa kosket estävät laivaliikenteen. Turkiskauppiaiden kauppa-asema oli Snowdrift-joen suun lähellä. Maastossa (vasemman käden etusormi) mentiin kanootilla, lumikengillä tai koiravaljakolla. Karibunsyöjien tukikohta oli Nonacho-järvellä. Thelon-joen latvoilla on jo avotundraa.

Ingstad todellakin asui yhden dene-heimon (”caribou eaters”, ethaneldi) kenties viimeisen ryhmän mukana yhden talvikauden, noin kahdeksan kuukautta. Tämä ja muutamat muut tundran intiaaniheimot olivat vielä tuolloin säilyttäneet alkuperäisen elämänmuotonsa jokseenkin hyvin. Peuran metsästys oli miehisyyden mitta, uudempi trendi, turkismetsästys, halveksittava pakko vaihdon välineiden hankkimiseksi. Jokseenkin hämmästyttävää on, kuinka joukkio pysyi hyvässä kunnossa ja terveenä pelkällä liharavinnolla, joka enimmäkseen oli karibua ja satunnaisemmin hirviä, jäniksiä tai lintuja. Erityisen haluttu kausiherkku oli muuten majavan rasvainen häntä! Mitään vilja- tai maitotuotteita ei ollut, suolaa ei käytetty ja ainoita eurooppalaisilta ostettuja elintarpeita olivat tee ja tupakka. Silti Ingstad raportoi, että hän itse ja denet pysyivät hyvässä kunnossa silloin kun riistaa saatiin. Ajoittain oltiin kyllä nälässäkin. Selitys on siinä, että karibujen ruhoista käytettiin kaikki hyväksi, nykymittapuun mukaan myös toisarvoisemmat osat. Silloin kun saalista oli saatu hyvin, oli varaa olla valikoiva. Aivan ensimmäiseksi otettiin karibusta talteen luuydin (ks. myös Revenant-elokuva!) ja rasva, jota saatiin erityisesti vanhojen yksilöiden selän seutuvilta ja sisäelinten ympäriltä. Meidän mielestämme parhaat paistiosat annettiin koirille! Luita lähinnä oleva liha syötiin, kuten myös maksa, sydän ja munuaiset. Pää oli parasta kaikesta. Siitä saatiin ruokalistalle muun muassa silmientausrasva, kitalaen hermot, kieli ja erityisen herkullinen kuono. Nam nam! Lihaa ja rasvaa säilöttiin kuivaamalla ja myös jauhettuna ja rasvaan ja marjoihin sekoitettuna pemmikaanina. Ingstad kuvaa senkin, kuinka vähärasvaisella ruokavaliolla, kuten jäniksiä syömällä, joutuu nopeasti tilaan, jossa yleiskunto huononee eikä nälkä lähde, vaikka söisi kuinka paljon (”rabbit starvation”, joka on nimenomaan rasvanpuutostila). Hyvinvoinnin selityksenä oli siis riittävä eläinrasvan ja sisäelinten käyttö. Ainakin rasvaliukoisten A- ja D-vitamiinien saanti oli tällä ruokavaliolla turvattu. On arvioitu, että  karibua käyttävien intiaanien energiantarpeesta jopa 80 % tuli rasvasta.

Hammasmätä on ollut monilla intiaaniheimoilla täysin tuntematon. Diabetesta ei myöskään juuri esiintynyt ennen kuin siirryttiin kyliin ja liittovaltio alkoi jakaa eurooppalaista hiilihydraattivoittoista vilja- ja sokeriravintoa. Vanhuksista ja heidän kohtalostaan on mainintoja, mutta ei ole tiedossa, minkä ikäisiä vanhukset olivat. Odotettavissa oleva elinikä on voinut olla ankarissa oloissa alhainen.

Entäs sitten? Kyllähän tämä eräänlainen äärikarppausdieetti on ollut, mutta ei käyne esikuvaksi koko ihmiskunnalle? Ei tietenkään. Nykyiselle ihmismäärälle ei maailmassa mitenkään riitä peuroja, biisoneita, lehmiä, hirviä ja vastaavia ja niille sopivia laitumia. Ravintokasvien tehokkaalle viljelylle ei ole vaihtoehtoja. Mutta toimiipa kuitenkin osoituksena, ettei ole vain yhtä terveellistä ruokavaliota, vaan voi syödä hyvin monella tavalla. Toiseksi peuransyöjien elämäntapa toimii hienona esimerkkinä ihmislajin sopeutumisesta kulttuurievoluution kautta mitä moninaisimpiin ympäristöihin, myös ilmastollisiin äärioloihin. On opittu tietämään ja siirtämän tieto eteenpäin, mitä ravintoa, lääkekasveja, elinympäristöjä ja välineistöä pitää käyttää. Kovin suuria ihmismääriä pinta-alaa kohti ei tämän kaltainen metsästys-keräily –kulttuuri ole kuitenkaan koskaan kyennyt elättämään.

Ingstadin myöhemmät vaiheet ovat myös mielenkiintoisia. Hän toimi 1932-1933 Grönlannissa Erik Punaisen Maan kuvernöörinä (sysselman), kun Norja koetti viikinkiaikoihin vedoten ottaa Länsi-Grönlannin haltuunsa. Haagin kansainvälinen tuomioistuin kuitenkin tuomitsi Grönlannin kokonaisuudessa Tanskalle eikä Norja pahemmin mukissut vastaan, ja näin Ingstadillekin tuli lähtö. Luonteva suunta arktisella asenteella varustetulle miehelle olivat Huippuvuoret, jossa meni muutama vuosi ja löytyi vaimoksi arkeologi Anne Stine. Parhaiten Ingstadit tunnetaan siitä, että he löysivät 1960 Kanadan Newfoundlandin pohjoiskärjestä (L'Anse aux Meadows) 1000-luvulta peräisin olevat viikinkien asuinpaikan jäänteet, josta myös on julkaistu kirja (ihan hiljattain on mahdollisesti löydetty toinenkin viikinkien asuinpaikka hieman etelämpää). Ingstad on kirjoittanut myös kirjat Huippuvuorilta, Pohjois-Alaskan eskimoista ja apasseista. Hänet on palkittu tutkimusmatkailijan ansioistaan toistuvasti. Korkea ikä ei estänyt Ingstadia osallistumasta paikan päällä Alta-joen rakentamista vastustavaan ketjuaktivismiin vuonna 1981. Eikä nuoruusvuosien äärikarppauksesta ollut ainakaan terveydellistä haittaa, koska Ingstad ehti elää kolmella vuosisadalla ja kuoli 101-vuotiaana vuonna 2001. Hänen mukaansa on nimetty joki, vuori ja asteroidi, mikä ei ole lainkaan hassummin yhdelle miehelle.

Lisätietoja:

Helge Ingstad 1936. Turkismetsästäjänä Pohjois-Amerikan intiaanien parissa. Otava. Helsinki, 238 ss.

Helge Ingstad 1967. Ennen Kolumbusta. Ensimmäisten Amerikan löytäjien jäljillä. Kirjapaja, 250 ss.

https://no.wikipedia.org/wiki/Helge_Ingstad

https://en.wikipedia.org/wiki/Sayisi_Dene

Michael Eades. Guts and Grease: The Diet of Native Americans. The Weston A. Price Foundation. http://www.westonaprice.org/health-topics/guts-and-grease-the-diet-of-native-americans/

Anne Mease. History of the Denesuliné (Dene) in Northern Saskatchewan. Northern Research Portal. http://scaa.usask.ca/gallery/northern/content?pg=ex04-1

Chipewyan (Native Americans of the Subarctic). http://what-when-how.com/native-americans/chipewyan-native-americans-of-the-subarctic/

Kaalipiirakkaa ja muita vanhoja kaalireseptejä (ja tuomenmarjakeitto)

Laaja kansalaispiiri otti yhteyttä ja toivoi kaalipiirakan reseptiä Huldan keittokirjasta (jonka historiasta taannoin kirjoitin).

Ensin 47. Kaali-piirakka

Tarvittavan lohipiirakan kuoren ohje:

Sitten 144. Kaali-paj; sivun yläreunassa keitetyn liikkiön ohjeen loppuosa.

Keitetty liikkiö ja 278 muuta ruokaohjetta

Perunakuopasta kaivoin vanhan, kauniilla käsialalla musteella kirjoitetun keittokirjan 1900-luvun alkupuolelta.

Kansipaperiksi on taiteltu Uusimaa-lehden joululiite 24.12.1946. Vihkossa on ollut alun perin 300 sivua, mutta alkuosa etukansineen on hävinnyt. Ensimmäinen säilynyt sivu on numero 45, ja sillä oleva teksti alkaa keskeltä piparkakkureseptiä (numero 38). Resepteillä on juokseva numerointi, suurin luku on 269. Köyhiä ridaria (sen jälkeen on lisätty 170. Kalaferssiä eli möyhettä sekä vielä aivan viimeisillä sivuilla Rekisterin jälkeen lyijykynällä Kermakakku, Karpalosyltty (hillo), Uusia leivoksia: Piparkaakut sekä sivulla 300 Joulutortut ja Täyte joulutorttuihin.) Irtolapuilla on vihon välissä vielä seuraavat ohjeet: Vehnärinkilät, Sokeri-ässät, Munakas ja Siirappipiparkakut.

Säntillinen Rekisteri

Uusimaan joululiite uusiokäytössä

Ruokaohjeet on alun perin kirjoittanut muistiin äitini äidin äiti Hulda Mela (s. Pyyppönen, 1878-1960). Hän oli syntyisin Pukkilan Torpin kylästä. Jo 15-vuotiaana (1894) Hulda valmistui pikku- ja kiertokoulun opettajan toimeen. Vuosina 1898-1900 hän toimi opettajana Limingan Heinijärven sekakansakoulun opettajana, vuosipalkka 600 markkaa valtiolta, 250 markkaa kunnalta sekä puolet sisäänkirjautumisrahoista ja lämmin asunto öljyvalon kanssa. Kihloihin mentyään (syksyllä 1900) Hulda  ilmoittautui vielä Porin Kasvatusopillisen talouskoulun III osaston oppilaaksi 12-viikkoiselle kurssille. Reseptikokoelma ehkä voisi  olla tuolta ajalta peräisin, mutta koska sellainenkin resepti siinä hävinneessä alkupäässä kuitenkin on Rekisterin mukaan ollut kuin Presitentin rouvan piparkakkuja, arvelen sen oleva peräisin Suomen itsenäistymisen jälkeiseltä ajalta. No, sittemmin (1909) Hulda päätyi emännäksi Mäntsälän Levannon  Eerolaan, jonka peltoja viljelee nyt pikkuserkku. Tämä mummini kotitalo on vanhan suurtilan, Iso-Jaakkolan perua.  Levannon maanjako-olojen kehityksestä ja Iso-Jaakkolankin muutoksista vuosina 1787-1916 on Kalevi Rikkinen kirjoittanut kirjassaan Suomen asutusmaantiede, Otava 1977. Samaa aihetta käsittelevä kirjoitus englanniksi löytyy täältä.

Hulda Pyyppönen (sittemmin Mela) ehkä kahden oppilaansa kanssa Limingan Heinijärveltä valokuvaamosa Oulusa noin vuonna 1900. Keitä lienevät lapset?

Seuraavaksi tulee sitten piparkakkureseptejä!

Lähteenä olivat äitini muistiinpanot Huldan vaiheista.