Oulun Lyseon luonnonhistoriallisten kokoelmien nisäkkäät.

721 Lumikko

Nisäkkäät sijaitsevat etupäässä biologian luokan vitriineissä. Lyseolla on nyt 27 täytettyä nisäkästä, mukaan luettuna hirven pää ja muurahaiskävyn kieli. Poistettu tai hävinnyt on 12. Lisäksi kokolemisssa on nahkoja, kalloja ja hampaita, mutta niistä lisää myöhemmin. Aikaisemmat Lyseon kokoelmista kertovat jutut ovat tämän linkin takana. 

707 Kärppä Mustela erminea Talvipukuinen, Lyseo 1892. Foetorius erminea.

708 Vesikko Mustela lutreola Oulun tienoo 1890, Lyseo 1890. Koin pahasti vioittama, poistettu 1935. Tuhkuri, Foetorius lutreola.

709 Orava Sciurus vulgaris ♀ (näin lukee täyttäjän tekemässä nimilapussa; vanhoissa luettelossa merkitty kuitenkin urokseksi) 1.6.1890 Espoo, täyttänyt G.W. Forssell, Lyseo 1892. Yksi kolmesta 1890 hankitusta nisäkkäästä.

709 Oravanaaras Espoosta kesäkuulta 1890, täyttänyt G.W Forssell, Helsingin ylioppiston Eläintieteellisen museon preparaattori 1885-1917 (nimikirjaimet GWF).

710 Rotta Rattus norvegicus Täyttänyt G.W. Forssell 11.6.1890, Lyseo 1892. Mus decumanus. Yksi kolmesta 1890 hankitusta nisäkkäästä.

711 Peltomyyrä Microtus agrestis Espoo, Lyseo 1892. Arvicola agrestis.

712 Siili Erinaceus europaeus Lyseo 1892

713 Metsäpäästäinen Sorex araneus I Skandinaviska Naturaliemagasinet, Lyseo 1893. Sorex vulgaris. Rikki, pois 2017.

917 Metsäpäästäinen Sorex araneus II Lahjoittanut Lyseon rehtori ja luononhistorian opettaja A.A. Parvela, Lyseo 1914, säilötty spriissä, poistettu 1973.

714 Karhu Ursus arctos Oulun merikoulun, lahjoitti merikoulunjohtaja, kapteeni
A. Ekholm 1910–1911. 

714 Karhu.

Teksti karhun 714 jalustassa.

715 Kettu Vulpes vulpes Liminka 1895, lahjoittanut lyseolainen Emil Pentzin, Lyseo 1896. Canis vulpes.

716 Kontiainen Talpa europaea Ruotsi 1897, täyttänyt Skandinaviska Naturaliemagasinet, Lyseo 1897. Maamyyrä.

717 Vesipäästäinen Neomys fodiens 29.10.1898 Skåne (Skoone), Ruotsi, täyttänyt Skandinaviska Naturaliemagasinet, Lyseo 1902. Sorex fodiens.

717 Vesipäästäinen. Ruotsalaista perua, uppsalalaisen Skandinaviska Naturaliemagasinet -täyttämän etiketti.

718 Vesimyyrä Arvicola amphibius I 29.6. Skåne (Skoone), Ruotsi, täyttänyt Skandinaviska Naturaliemagasinet, Lyseo 1902. II Numeroimaton näyte, Lyseo 1963. Arvicola terrestris.

Ukkonen, P. ja Mannermaa, K.: Jääkauden jälkeläiset. - Kirja-arvio.

Ukkonen, Pirkko & Mannermaa, Kristiina (2017): Jääkauden jälkeläiset. Suomen lintujen ja nisäkkäiden varhainen historia. Museoviraston julkaisuja 8. 240 s.

Paleobiologian dosentti Pirkko Ukkolan ja arkeologian dosentti Kristiina Mannermaan teos Jääkauden jälkeläiset kertoo mitä Suomen muinaisesta lintu- ja nisäkäsfaunasta tiedetään arkeologisten ja geologisten löytöjen perusteella. Arkeologisilla löydöillä tarkoitetaan ihmisten jälkeensä jättämiä eläinten osia, etupäässä saaliseläinten luita ja hampaita. Niitä on kaivettu viljalti vanhoilta asuinpaikoilta löydetyistä tunkioista ja haudoista. Geologiset löydöt taas tarkoittavat löytöjä, joiden synnyssä ei ihmisellä ole osuutta.

Jos ei ennestään tunne alaa, löytöjen runsaus voi yllättää: nisäkkäiden jämiä on löydetty peräti 748 ja lintujen osia 243 arkeologisesta kohteesta! Geologisista kohteista on nisäkkäitä löydetty vain vähän, lintuja ei lainkaan.

Yleisimmin esiintyvät löydöissä tärkeät nisäkässaalislajit (suluissa löytöjen määrä - löydössä voi olla kyse yhdestä luunsirusta tai kokonaisista luurangoista): euroopanmajava (341), metsäjänis (150), hylkeet (halli, norppa ja grönlanninhylje) yhteensä 295, hirvi (251 ja peura (153). Kotieläimistä nautaa on tavattu 106 ja vuohta/lammasta n.150 kohteesta. ”Keskiyleisiä” ovat vaikkapa koira (70), kettu (56), näätä (89), orava (37) ja sika (villi- ja kesy-; 89). Geologisten kohteiden kärjessä ovat norppa (18), grönlanninhylje ja peura (molempia 11) ja jo sukupuuttoon hävinnyt villamammutti (10).

Kuvataiteilija Tiina Poutasen viehättävä sika-aukeama. Jääkauden jälkeläset -teoksen kuvitusta.

Löydöissä on kaikkinaan nelisenkymmentä eri nisäkäslajia. Linnuissakin korostuvat saalislajit. Vesilintuja (sorsat, hanhet, joutsenet, uikut ja kuikat) 220 kohteesta ja metsäkanalintuja 177 kohteesta. Kotieläin kanaa (33) ja maa- ja merikotkaa (yhteensä 10) lukuun ottamatta muista löytöjen paristakymmenestä lintulajista on kutakin tavattu enintään muutamassa paikassa.

 Ihmisperäiset löydöt siis vallitsevat, joten löytöjen antama kuva muinaislajistosta on lähinnä ihmisen kannalta merkittävien lajien esiintymishistoriaa ja samalla valaisee myös entisvanhaista ihmiselämää.

Siinäpä luetteloa. Kirjan alkuosa etenee kronologisesti löytöjä esitellen alkaen noin 120000 vuotta vanhoista mammutinluista ja majavan jyrsimistä oksista 1500-luvulle saakka ja hivenen 1800-luvullekin asti. Sanottakoon kuitenkin heti, että teos ei ole luetteloa luettelon perään. Ukkonen ja Mannermaa kirjoittavat sujuvasti ja selittävät löytöjä perusteellisesti, niihin liittyviä epävarmuuksia unohtamatta. Lukuisat muutaman sivun tietoiskut avaavat menetelmiä, jolla tutkijat ovat lajiston historiaa selvittäneet: Miten luita tunnistetaan? Miten luita ajoitetaan? Mistä muinaisten eläinten luita löydetään? Miten eläinten historiaa tutkitaan? Uudet menetelmät, arkeologisista riistalöydöistä puuttuvat lajit, varhaista karjataloutta vai sekoittuneita kerroksia? Lajiston historian selvitys onkin monitieteistä paleontologian, arkeologian, biologian ja osteologian yhteistyötä, mikä näkyy hyvin kirjoittajien pohtiessa löytöjen herättämiä kysymyksiä. Löytöihin perustuvaa leipätekstiä elävöittävät myös aikalaiskertomukset, kuten vanhoista lehdistä peräisin olevat löydöistä kertovat uutiset.

Kutakin ajanjaksoa koskevan luvun lopussa on mittava lähdeluettelo. Sen käyttökelpoisuutta rajoittaa kuitenkin se, että harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta lähteisiin ei viitata eli yksittäisten tietojen alkuperää saa useimmiten vain arvailla. Outo ratkaisu, eivät pienet yläindeksinumerot olisi lukemista haitanneet. Kirjan loppuosan lajikohtaisten löytöjen luettelo karttoineen tiivistää mitä ja miltä ajalta on mistäkin löydetty. (Tässä osassa lähteisiin onneksi myös viitataan – en huomannut viittausten hankaloittavan lukemista millään lailla). Kirjan lopun laji- ja paikannimihakemistot olisi voitu laatia hivenen tarkemmin. Asiasanahakemistokin on.

Suomen euroopanmajavalöydöt. Jääkauden jälkeläiset -teoksen antia.

Lukujen kauniit alkukuvat ovat kuvataiteilija Tiina Poutasen teoksia. Poutanen myös kertoo, kuinka kuvat ovat syntyneet. Valokuvitus on runsas ja havainnollinen. Graafinen suunnittelu on Petri Clusiuksen.

Erityisesti pidin siitä, että kaikki muinaislöydöt ovat nyt julki rahvaalle. Kirjoittajat ovat onnistuneet esittäessään löydöt arkeologisessa, biologisessa ja kulttuurihistoriallisessa yhteydessä. Kerrassaan mielenkiintoinen, hyvin kirjoitettu ja perusteellinen teos melko vähän esillä olleesta aihepiiristä.