Selostus retkestä Turtolan pitäjän Porkkajärvelle kesällä 1934 (uusinta vuodelta 2017)

Julkaisen tässä uudestaan Oulun Lyseon oppilaan Lauri Heikelin (sittemmin Heikinheimo; 1917-2000) selostuksen retkestä - oikeastaan luonnontieteellisestä tutkimusmatkasta - Turtolan pitäjän Orajärven kylän Porkkajärvelle 3.6.-20.7.1934. Retken osanottajat olivat Lauri Heikel, pariskunta Aarne ja Hermine Hellemaa sekä toinen lyseolainen Runar Tallqvist (Rauno Tenovuo). Aarne Hellemaa (1905-1962) oli maineikas oululainen eläinten täyttäjä, preparaattori. Tämän juttu-uusinnan innoite liittyy juuri Hellemaahan. Minuun otti yhteyttä ihminen, jonka esivanhempi parin sukupolven takaa Hellemaa oli. Lainasin alkuperäisen päiväkirjan skannattavaksi.

Lauri Heikel kirjoitti ylioppilaaksi seuraavana keväänä. Hänestä tuli sittemmin Metsäntutkimuslaitoksen professori ja metsäekonomian tutkimusosaston päällikkö. "Lauri Heikinheimo oli metsureiden sosio-ekonomisten olojen tutkimuksen pioneeri sekä Suomessa että kansainvälisesti. Hän käynnisti myös suomalaisen metsien monikäytön ekonomian tutkimuksen. Heikinheimon ennusteet maa- ja metsätalouden työvoiman nopeasta supistumisesta 1960-luvulta vuosisadan lopulle olivat osuvia. Hän ennakoi jo 1950-luvun lopulla tropiikin metsäkadon nopean laajenemisen.", tietää kansallisbibliografian Lauri Heikinheimo -artikkelin esittelyteksti.

Runar Tallqvist (1917- 2008) oli Lyseon oppilaana 1932-1936 ylioppilaistumiseensa saakka. Matrikkelista hänet kuitenkin löytää nimellä Tenovuo, (ent. Tallqvist), Rauno Runar Axelsson. Hän päätyi sittemmin Turun yliopistoon lukemaan biologiaa. Eläintieteen opinnäytteensä gradusta väitöskirjaan hän teki linnuista, väitöksen aihe oli ulkosaariston varisten ekologia. Tenovuo oli vuosina 1965-1980 Turun yliopiston eläintieteen apulaisprofessori ja hänelle myönnettiin professorin arvonimi.

Nuorna vitsa väännettävä! Ornis Fennicassa olleen Rauno Tenovuon 60-vuotisjutun mukaan hän "aloitti lintujenharrastuksen jo koulupoikana ja suuntasi retkeilyjä syntymäkaupunkinsa Oulun ympäristöön ja iän kartuttua myös Lappiin"; ks. tämä juttu ja tämä.

****

Vielä lisäys: retkeläisten asuinkämppä on hävinnyt jo ajat sitten, mutta sen seinällä ollut lauta on säilynyt ja päätynyt Hellemaan lapselle, jonka jälkeläiseltä kuvan sain; kiitos! 

 

****

Porkkajärven retkue liikkui lihasvoimalla, polkupyörin ja patikoiden koko tuon puolitoista kuukautta.

Lyseon 1930-luvun vuosikertomusten mukaan VII luokalle siirtyvien oli suoritettava kesälomalla jokin kesätehtävä, kuten esim puutarhan tuhohyönteisiin perehtyminen ja näytteiden kerääminen niistä, kesäloman vuorokausien keskilämmön mittaaminen tai joku muu opettajan kanssa sovittu tehtävä. Ehkä tämä selostus on "muu opettajan kanssa sovittu tehtävä", vaikka Heikel siirtyi kesän 1935  jälkeen jo VIII luokalle. Havaintokirja kelpaisi kyllä nykyäänkin mainiosti vaikkapa luonnontutkimiskurssin oppilastyöksi. Mainittakoon, että luonnonhistoriaa opettivat Lyseossa tuolloin August Armas Parvela ja Aura Parvela, biologipariskunta.

Kaikki Porkkajärvivihkosen kuvat otti Aarne Hellemaa.

Sivut 3-7: Lintuhavainnot pyöräilymatkasta Oulu-Orajärvi 3.-6.6. Huomion kiinnittää nyttemmin jyrkästi vähentyneen peltosirkun esiintyminen monin paikoin, Haukiputaalla, Iissä, Simossa, Karungissa ja Pellossa.

 Sivu 8, retkeilyalueen kartta.

Aukusti Juhana Mela

Tämänkertainen vieraskynä, rouva Raija Rönkä, tutkii sukuaan. Tämä Strömmer-seuran jäsenlehteen tuleva juttu on hänen kirjoittamansa. Ensimmäisellä rivillä mainittu Hilda Schlüter (1825-1888) oli hänen isänsä (eli appeni) isoisän Kuno Strömmerin äiti.

Aukusti Juhana Melan visiittikorttikuva ennen vuotta 1875. C.A. Hårdhin valokuvaamo.

*****

Raija Rönkä :

Selatessani erään kerran GENI-sukupuusta Hilda Schlüterin tietoja, pisti silmääni nimi Aukusti Juhana Kallenpoika Mela. Muistin biologipuolisoni maininneen jossain yhteydessä tämän nimen. Puolisoltani sain myös vuoden 2011 Luonnon Tutkija -lehden, jonka numerossa kolme on Anto Leikolan monisivuinen artikkeli kyseisestä herrasta. Artikkelissa Leikola luonnehtii A. J. Melaa seuraavasti: ”Aukusti Juhana Mela oli monitoiminen mies: kasvien ja eläinten tutkija, lehtimies ja puhuja, kansallisuusaatteen ja suomalaisuuden ajaja, intomielinen darvinisti ja radikaali liberalisti, käsikirjojen ja kouluoppikirjojen laatija ja suomentaja, opettaja ja maan merkittävimmäksi kasvaneen biologisen seuran ensimmäinen puheenjohtaja.” A. J. Melaa on sanottu myös Suomen luonnon tutkimuksen uranuurtajaksi.1 

     Aukusti Juhana Mela, alkujaan Johan August Malmberg, syntyi Kuopiossa 8.3.1846 Julie Schlüterin ja Karl August Malmbergin esikoisena. Julie Schlüter (1823-1849) oli Johan Jakob Strömmerin puolison, Hilda Schlüterin (1825-1888), vanhin sisko, joten Aukusti oli Hildan ja Johan Jakobin lasten serkku. Muita Julie ja Hilda Schlüterin sisaruksia olivat Fridolf (1826-), Johan Bernhard (1828-1881), Elise (1831-1857), Evelina (1833-1877), Herman Napoleon (1836-1882) sekä Adele Augusta (1838-1890). Fridolf menehtyi todennäköisesti ennen vuotta 1833, sillä häntä ei ole merkitty vuosien 1833-1847 lastenkirjaan. Bernhard valmistui (aikansa hurviteltuaan) papiksi ja teki työuransa pääosin Viitasaaren kirkkoherrana. Evelina avioitui Joensuun apteekkarin Adrian Ferdinand Olsoniuksen kanssa. Herman Napoleon toimi lääninsihteerinä Hämeenlinnassa. Elise ja Augusta eivät avioituneet.2 

     Aukustin isä Karl August Malmberg (1819-1901) oli asessori, raatimies, suomalaisuusmies ja herännäisjohtaja, siis vaikutusvaltainen mies tuon ajan Kuopiossa. Julie Schlüter synnytti maaliskuussa 1848 toisen pojan, Fridolf Nathanaelin, joka kuoli puolivuotiaana. Seuraavana keväänä keuhkotauti vei 25-vuotiaan Julien. Karl Malmberg avioitui vielä parikin kertaa. Näistä avioliitoista Aukustilla oli seitsemän sisaruspuolta, lisäksi neljä sisaruspuolta oli menehtynyt lapsena.3 Aukusti kasvoi ruotsinkielisessä kodissa ja kävi ruotsinkielistä koulua, mutta isänsä tavoin hän oli suomalaisuusaatteen kannattaja.

MALMBERGISTA MELAKSI

 

Johan August Malmberg pääsi ylioppilaaksi Kuopion kimnaasista 1865. Kiinnostus luonnontieteistä vei hänet Helsinkiin opiskelemaan kasvi- ja eläintiedettä, lisäksi hän opiskeli suomen kieltä. Opiskeluaikana hän teki Fauna-seuran (Societas pro Fauna et Flora Fennica) rahoittamia luonnonhistoriallisia keräilyretkiä muiden lupaavien luonnontutkijoiden kanssa.  Kesällä 1866 hän matkasi John Reinhold Sahlbergin kanssa Viipurin lääniin ja seuraavana kesänä Sahlbergin, Johan Axel Palménin ja Johan Peter Norrlinin kanssa Länsi-Lappiin (”neljän Jussin Lapin-retki”). Kolmannen matkan Malmberg teki Sahlbergin kanssa Vienan Karjalaan ja Kuolaan vuonna 1870. Sahlbergista tuli sittemmin hyönteistieteen, Palménista eläintieteen ja Norrlinista kasvitieteen professori.1 

     Malmberg valmistui filosofian kandidaatiksi 1873 ja promovointiin samana vuonna maisteriksi1. Hän oli vuonna 1875 perustetun opiskelijajärjestö Suomalaisen Nuijan perustajajäsen ja ensimmäinen puheenjohtaja. Järjestö ajoi muun muassa vierasperäisten sukunimien suomentamista.4 Vuonna 1876 Malmberg suomensi sukunimensä Melaksi, etunimiensä järjestyksen hän oli vaihtanut jo aiemmin1. 

OPETTAJA, TUTKIJA, TIETOKIRJAILIJA

Mela aloitti opettajan uransa Hämeenlinnan suomalaisessa normaalilyseossa (1877-78). Seuraavaksi hän oli vuoden Oulun suomalaisen yksityislyseon (nykyisin Oulun Lyseo) luonnontieteen ja alkeismatematiikan opettaja. Vuonna 1879 hän palasi Helsinkiin ja kirjoitti useita tieteellisiä teoksia, joista merkittävin oli vuonna 1882 julkaistu Verberata Fennica – Suomen Luurankoiset. Julkaisun saaman huomion ansiosta Mela nimitettiin Helsingin yliopiston eläinmuseon amanuenssiksi. Vuonna 1884 opettajan ura jatkui Helsingin Suomalaisessa Alkeisopistossa (1884-87) ja sitten luonnonhistorian ja maantiedon lehtorina Helsingin suomalaisessa normaalilyseossa (1887-1904). Lisäksi Mela opetti luonnonhistoriaa ja maantiedettä tytöille tarkoitetussa Helsingin suomalaisessa jatko-opistossa (1887-1891).5 Hän oli pidetty opettaja, joka suhtautui oppilaisiinsa toverillisesti ja kannusti heitä itsenäiseen luonnontutkimiseen.6

     Mela laati huomattavan määrän suomenkielisiä luonnontieteen oppikirjoja sekä niiden suomennoksia. Hän kokosi laajat kasvi-, hyönteis-, mineraali- ja linnunmunakokoelmat. Muun muassa herbaariokokoelmassa on noin 15 000 arkkia kasvinäytteitä, perhoskokoelmassa lähes kaikki Suomen perhoslajit ja mineraalikokoelmassa noin 750 mineraalilajia. Mela testamenttasi kokoelmansa sekä kirjastonsa luonnontieteellisen ja maantieteellisen osan Kuopion Luonnon Ystäväin yhdistykselle5, jonka jäseneksi hän oli liittynyt heti sen perustamisvuonna 18976. Nykyisin kokoelmat ovat pääosin Kuopion luonnontieteellisen museon hallussa5. Melan ansiosta luonnonhistorian ja maantiedon kouluopetus koheni huomattavasti.  

LEHTIMIES JA KANSAN VALISTAJA

Ruotsinkielisestä taustastaan huolimatta Mela oli täysin suomenkielinen. Hän opetti suomenkielisissä kouluissa, laati suomenkielisiä määritysoppaita sekä oppikirjoja sekä täydensi suomenkielistä luonnontieteen ammattisanastoa. Hän kirjoitti suomenkielisiin lehtiin humoristisia pakinoita ja piti kansantajuisia ja humoristisia esitelmiä luonnontieteellisistä ja yhteiskunnallisista aiheista. Melan pakinoita julkaistiin muun muassa Julius Krohnin toimittamassa Suomen Kuvalehdessä sekä Luonnon Ystävä -lehdessä. Mela kuului Kirjallisen Kuukausilehden toimituskuntaan vuosina 1873-76, tosin hän julkaisi siinä tuona aikana vain yhden pakinan.1 Vuosina 1881-94 Mela oli pilalehti Pilkkakirveen ja sen seuraajaksi perustamansa Matti Meikäläisen päätoimittaja. Lehdet sisälsivät yhteiskunnallista kritiikkiä ja varsinkin kirkkoon, papistoon ja ruotsalaisuuteen kohdistuvaa satiiria.5 Toimittipa hän vielä Minna Canthin kanssa lehteä nimeltään Vapaita aatteita. Vanhemmiten Melan kritiikki uskontoa ja kirkkoa kohtaan lieveni.6

     Mela oli ansaitusti mukana, kun nuoret biologit perustivat Vanamo-seuran maaliskuussa 1896. Mela johti puhetta ja hänet myös valittiin yksimielisesti seuran puheenjohtajaksi. Myöhemmin seuran nimeksi vahvistettiin ”Vanamo, Suomenkielisen luonnontieteen ystävät”. Jäsenet alkoivat laatia suomenkielistä biologista sanastoa. Tavoitteena oli myös alan suomenkielisten kirjojen julkaiseminen. Melan jäljiltä on käytössä muun muassa sanat luusto6, kiljukotka, nuolihaukka ja kiiruna5. Muutaman vuoden kuluttua seura sai haltuunsa Luonnon Ystävä -lehden (nykyisin Luonnon Tutkija), jonka päätoimittajana Mela toimi kuolemaansa saakka kuten myös Vanamon puheenjohtajana. Lisäksi Mela osallistui nuorten medisiinareiden perustaman Duodecim-seuran toimintaan. Seura kehitti puolestaan suomalaista lääketieteen sanastoa.6 

     

DARVINISTI JA LINTUJEN YSTÄVÄ

Mela oli vannoutunut darvinisti ja itse asiassa ensimmäinen suomalainen, joka julistautui julkisesti darvinismin kannattajaksi. Mela vei darvinismin myös kouluopetukseen ja teki sitä tunnetuksi koko elämänsä ajan.5 

     Mela (tuolloin Malmberg) kiinnostui darvinismista mahdollisesti neljän Jussin lapinretkellä Axel Palménin innoittamana. Vuonna 1872 hän piti Savokarjalaisen Osakunnan vuosijuhlassa suomenkielisen esitelmän ”Ihmisen synty”, jossa hän selvitti Darwinin teorioita ja muun muassa ihmisen polveutumista. Esitelmä oli hänelle tyypillisesti kansantajuinen ja huumorilla höystetty. Esitelmä julkaistiin seuraavana vuonna osakunnan albumin Koittaren toisessa nidoksessa. Paavo Cajander (Helsingin yliopiston Suomen kielen lehtori) kirjoitti siitä Kirjallisessa Kuukausilehdessä seuraavasti: ”Hra A. J. M. puolustaa Darwin´in mukaan jyrkästi, että ihminen on apinan heimolainen. Kirjoituksensa. ´Ihmisen synnystä´, joka on tehty kokonaan luonnontieteen kannalta, on hilpeästi esitetty ja helppo-tajuinen, ja merkillinen senkin vuoksi, että tässä tietääksemme ensikerran tuota maailman-mainiota Darwinilaisuutta perusteellisesti selvitetään Suomen kielellä.” Toki esitelmä sai osakseen myös kritiikkiä ja vastaväitteitä.1 

     Mela ei avioitunut. Hänellä oli kasvattipoika, mutta tämä lähti omille teilleen eikä pitänyt yhteyttä kasvatti-isäänsä. Sen sijaan Melan ystäviä olivat kasvit ja pikkulinnut. Lintuja oli häkeissä tai niitä lenteli vapaina monien ruukkukasvien seassa. Keväisin ja kesäisin linnut saivat lentää avoimista ikkunoista ulkoilmaan, mutta iltaisin ne aina palasivat takaisin sisälle.7 Mela osasi myös matkia eläinten ääniä ja taitava piirtäjäkin hän oli6. 

     Melan oppilas J. A. Wecksell on muistellut vierailuaan Melan luona seuraavasti (Koulu ja menneisyys -julkaisu):8 

”Kun tultiin sisään eteiseen, vei ovi oikealle saliin ja siitä eteenpäin Melan makuu- ja työhuoneeseen. Vasemmalla eteisessä oli pieni huone, missä hänen nuori ottopoikansa K. W. Natunen asusti, eteisen perältä johti ovi keittiöön, jossa vanha savolainen emäntäpiika Sohvi heilutti komentosauvaa. Melan oma huone oli kirjoja täynnä, hyllyt lattiasta kattoon, ja sitä paitsi pöydillä ja tuoleilla. Joku täytetty lintukin oli ja maljakko- ja ruukkukasveja. Sänky oli aivan lähellä keskellä lattiaa seisovaa kirjoituspöytää. Mela nousi varhain, omien sanojensa mukaan 4:n tai 5:n tienoissa, ja silloin oli jo kiire työhön. Kylpyammeessa hän ensin kävi, sitten yönuttu ylle, tohvelit jalkaan ja joutuun kirjoituspöydän ääreen, sillä aina oli pöydällä odottamassa uusi oppikirjan painos, merkillisen laaja kirjeenvaihto, Luonnon Ystävän kirjoitukset ja korehtuurit, tuntien valmistukset (Mela teki sitä vielä vanhanakin) ja suurena taakkana kokeet, kokeet joita rustailtiin kaikilla luokilla sekä kasviopissa, eläinopissa että maantiedossa.” 

Aukusti Juhana Mela menehtyi kotonaan 4.2.1904.

     

A.J. Melan kirjallista tuotantoa:

- Företekning öfver Karelska näsets kärlväxter. 1866.

- Fauna Fennica - -Suomen eläimistö nuorisolle. 1872.

- Lyhykäinen kasvioppi ja kasvio kouluja varten. 1880.

- Luonnonopillinen kuvasto (toinen tekijä J.A. Palmén). 1880

- Vertebrata Fennica – Suomen Luurankoiset. 1882.

- Suomen koulukasvio. 1892.

- Kasvioppi Suomen koululaisille. 1895.

- Zoologia kansalaisille. 1896.

- Koulun Eläinoppi. 1899. (täydennysosa Suomen eläimistöön)

- Tyttökoulujen kasvioppi. 1901.

- A. K. Cajander toimitti kesken jääneen Koulukasvion 5. painoksen laajennettuna nimellä A. J. Melan Suomen 

  kasvio.1906.

Lähteet:

Anto Leikola: ”Aukusti Juhana Mela, savolainen darvinisti”, artikkeli Luonnon Tutkija -lehdessä nro 3/2011.

Uunio Saalas: Puoli vuosisataa suomalaista luonnontiedettä, suomalaisen eläin- ja kasvitieteellisen seuran Vanamon toiminta 1896-1946. Kustannusosakeyhtiö Otava. Helsinki 1946.

Kurt H. Enwald: artikkeli ”Aukusti Juhana Mela”, Molekyyli 2/1954, nuorten luonnontieteen harrastajain lehti. Luonto-liitto r.y.

J. A. Wecksell: artikkeli ”A. J. Mela”, Koulu ja menneisyys 1/1935, Suomen kasvatuksen ja koulutuksen historian seuran vuosikirja. https://journal.fi/koulujamenneisyys/article/view/99673 (internet 2024).

KA = Kansallisarkiston Astia-verkkopalvelu https://astia.narc.fi/uusiastia/aineistot.html (internet 2024).

SSHY = Suomen Sukuhistoriallisen yhdistys https://www.sukuhistoria.fi/sshy/index.htm (internet 2024).

HisKi = Suomen Sukututkimusseuran historiakirjojen hakuohjelma http://hiski.fi/hiski?fi (internet 2024).

Viitteet:

1. Leikola: sivut 80-85.

2. KA: Kontiolahden seurakunnan arkisto< syntyneet 1813-1843< tiedosto 84 sivu 156 nro 45 (14.10.1826 Fridolf),

<lastenkirja 1833-1847< tiedosto 98 sivu 172, <rippikirja tiedosto 70 sivu 58, < Joensuun seurakunnan arkisto< kuolleet 1851-1878< tiedosto 5 sivu 7 nro 15 (5.10.1857 Elise Schlüter), tiedosto 18 nro 21 (16.7.1877 Evelina Olsoni), SSHY: Viitasaaren kirkonarkisto< kuolleet 1871-1881< kuva 24 sivu 667 (28.7.1881 Bernhard Schlüter), SSHY: kuvatietokanta< Turun tuomiokirkkoseurakunnan arkisto< kuolleet 1874-1882< kuva 464 sivu 59 (20.11.1882 Herman Napoleon Schlyter), <Joensuun kirkonarkisto< kuolleet 1889-1908< kuva 1 sivu 18 (28.6.1890 Augusta Schlüter).

3. https://www.geni.com/people/Carl-August-Malmberg/6000000000014361767 (internet 2024), 

4. Saalas: sivu 50.

https://fi.m.wikipedia.org/wiki/Suomalainen_Nuija (internet 2024).

5. https://fi.wikipedia.og/wiki/Aukusti_Juhana_Mela (internet 2024).

6. Leikola: sivu 87-90.

7. Enwald: sivu 20. Saalas: sivu 52.

8. Wecksell: sivu 19.

 ******

Jälkikirjoitus blogin omistajalta:

Yo. jutun tekijä on kirjoittanut kaksi laajaa sukukirjaa, 320 ja 230 sivua. Niitä on vielä saatavana!

Raija Röngän tuotantoa.

*****

A.J. Mela siis työskenteli Oulun suomalaisessa yksityislyseossa, jonka seuraajassa, Oulun Lyseossa, olin töissä reilut sata vuotta hänen jälkeensä. Melan yhteys Oulun kouluun ei katkennut, vaikka ura jatkui Helsingissä. Lyseon luontokerho Esikon luontohavaintokirjassa on useita merkintöjä, joista ilmenee kerholaisten havaintoja lähetetyn Helsinkiin:

Tässä lähti tietoja kaksi kertaa kesässä kukkineesta lepästä (civis Ockenström), Linnea borealiksesta, jossa oli kolme kukkaa samassa varressa (civis Hägg) ja pudasjärvisestä kyystä, jonka vatsasta ryömi esiin aivan kehittyneitä poikasia (1897, E. Nyman).

*****

A.J. Mela oli eri Meloja kuin äidinäitini Helvi Toivonen s. Mela. Mummi oli Mela siksi, että hänen isänisänsä Nehemias Melartin veli Anders lähti Kärkölän Hongiston Vilppulasta Loviisaan kouluun. Siellä opettaja nimeltä Melart kysyi pojan sukunimeä. Vilppula ei kelvannut, "ei täällä mitään talonnimiä käytetä, pannaan Melart". Anders Melartin, "rehtori-sedän", vaiheista lisää myöhemmmin. Mummin isä Yrjö vaihtoi Melartin 1900-luvun alussa Melaksi, mitä sukua Mäntsälän Levannolla asuu vieläkin.

*****

Aivelo, T. : Loputtomat loiset. – Kirja-arvio

Aivelo, Tuomas (2018): Loputtomat loiset. – Like Kustannus Oy, Helsinki. 341 s.

Loisinta on lajien välinen suhde, jossa loinen hyötyy isännästä, aiheuttaa sille haittaa, on jatkuvasti tekemisissä isäntäyksilön kanssa ja on siitä riippuvainen. Loisinta on eliöiden yleisin keino hankkia elantonsa, suurin osa eliölajeista on loisia. Jos vaikkapa lapamato, kihomato ja täi ovatkin nykysuomalaisilla melko harvinaisia, jossain elämänvaiheessa on jokaisen riesana tauteja aiheuttavia bakteereja ja viruksia – loisia nekin. Loisillakin on loisensa, joilla saattaa vielä olla omansa.

Tuomas Aivelon teos Loputtomat loiset ei ole maailman miljoonien loislajien esittely.  Itse asiassa teoksessa esiintyvien loisten lista on varsin lyhyt, hakemistossa esiintyy vain satakunta loistaksonia.  Mistä sitten juttua riittää kirjaan, jossa on sivuja 338 (+ hakemisto eikä edes kuvia)? Aivelo on ekologi ja evoluutiobiologi, ja vaikka teos painottuu loisten aiheuttamiin ihmisen tauteihin, kirjoittaja avaa tästä näennäisen kapea-alaisesta näkökulmasta loisten ekologiaa ja evoluutiota todella laajasti. Aihepiirihän on  tärkeä ja ajankohtainen – ajatellaanpa vaikka antibioottiresistenttejä bakteerikantoja, ilmastonmuuutoksen vaikutusta taudinaiheuttajien leviämiseen uusille alueille ja rokotusvastaisuutta (kaikkia näitä käsitellään kirjassa).

Teoksen päälukujen otsikot ovat Miksi on tartuntatauteja?, Mistä tartuntataudit tulevat?, Miksi ihmisillä on niin paljon tartuntatauteja?, Miksi toiset taudit ovat toisia varallisempia?, Miten tartuntataudeista pääsee eroon?, Miksi osasta tartuntatauteja ei päästä koskaan eroon?, Miksi uusia tartuntatauteja syntyy yhä useammin?, Miten ympäristö vaikuttaa tautien leviämiseen? sekä Onko ihmistä ilman tartuntatauteja? Pääotsikoiden ihmispainotuksista huolimatta kirjassa on kosolti mielenkiintoisia muidenkin eliöiden loisintakertomuksia. Aivelo tutkii väitöskirjaansa varten madagaskarilaisia hiirimakeja ja niiden loisia. Joka härjillä kyntää se härjistä puhuu, ja Aivelo hiirimakeistaan: siellä täällä pitkin kirjaa on kuin otteita tutkimuspäiväkirjasta, kertomuksia maastotyön sattumuksista johdatteluna seuraaviin aiheisiin. Tämä toimii mainiosti. Aivelo kirjoittaa muutenkin sujuvasti ja selittää laajasti, mikä helpottaa lukijaa.

Muutama kielihuomio: Ehkä tiede-englanti paistaa läpi, kuten ”(Taudin) ilmaantuvuus on ...suhteellisen matala”,–> vaikkapa ”tautia esiintyy melko vähän”. Suomen kielessä ”jonkin seuraus”, ei ”seuraus jollekin”: ”Loiset ovat evolutiivisesti looginen seuraus vapaana elävien eliöiden olemassaololle – ravintolähteille, joita voidaan hyödyntää”  –> mieluummin  ”On evolutiivisesti loogista, että vapaana elävillä eliöillä on niitä ravintonaan hyödyntäviä loisia”. ”Bakteeri voi kehittää antibioottiresistenssin...” –> ennemminkin ”bakteerille voi kehittyä…”, kun kyse ei liene aktiivisesta toiminnasta. Ei näitä paljon ole kuitenkaan.

Tietokirjalle on eduksi, jos tiedon lähteet kerrotaan. Tästä on ainakin kahdenlaista iloa. Lukija voi perehtyä julkaistuun tiedon lähteeseen jos vain saa sen käsiinsä, ja tarkistaa, onko tietokirjailija ymmärtänyt lukemansa. Lisäksi alkuperäistutkimuksiin tutustuminen avartaa lukijan kuvaa käsiteltävästä aihepiiristä. Yksittäisten faktojen lähteisiin viitataan luonnontieteellisessä tekstissä yleensä hyvinkin tarkkaan ja tottumatonta lukijaa  häiriten tunkemalla leipätekstin lomaan litanioittain tutkijoiden nimiä ja julkaisuvuosia tai tai kevyemmässä versiossa huomaamattomahkoin (yläindeksi)numeroin. Monissa tieteen tuloksia rahvaalle esittelevissä teoksissa viittaukset tiedon lähteisiin taas pahimmassa tapauksessa jopa puuttuvat. Luulin loiskirjassakin olevan näin, mutta teoksen lopussapa onkin kolmisenkymmentä sivua ”Lisätietoja ja huomioita eri lukuihin”. Näillä sivuilla on luvuittain kerrottu paitsi yleisen taustatiedon lisäksi mistä keskeiset tiedot ovat peräisin – ja peräti kattavasti. Lähteet ovat tieteellisiä lehtiartikkeleita ja tietoteoksia sekä nettiosoitteiden takaa löytyviä aineistoja. 

Lähteistä on hyötyä lukijalle vain jos ne saa käsiinsä. Valitsin ym. luvusta satunnaisotannalla kymmenen tieteellistä artikkelia, jotka sitten hain verkosta: peräti yhdeksän kymmenestä Googlen ensiosumasta avautui, vain yksi jäi maksumuurin taakse (siitäkin näki abstraktin). Perinteiset kirjat jäävät kyllä rivilukijan tavoittamattomiin, mutta jääköön. Aivelon valitsema lähteidenilmoitustapa toimii oikein hyvin. Pari huomiota tästä luvusta: biofilmiviite on väärässä kohdassa, ja jotkut otsikot ovat eri muodossa kuin leipätekstissä. No eihän näistä haittaa ole (tämä vain osoittaa kuinka tarkasti olen kirjan lukenut…), lähinnä kyse on teoksen evoluutiosta kertovista jäljistä.

Esineenä Loputtomat loiset on miellyttävä, kovakantinen, kompakti; kuvakannessa on Ernst Haeckelin upeita Diplozoon paradoxum -laakamatopiirroksia sadan vuoden takaa. Kiitokset ulkoasun suunnittelijalle, kuka lienee. Sisältö on samaa korkeaa tasoa. Arvosana kiitettävä, suosittelen.

EDIT 31.3.-18: Juuri tuon alkuperäiskuvassa olevan kaksoiseläimen Diplozoon paradoxumin kohdalla on kannessa kirjan nimi. Tuomas Aivelo huomautti; kiitos!

  

Uusi tieto rakentuu vanhalle!

Oulun Lyseon luonnonhistoriallisten kokoelmien luurangot, kallot, hampaat, sarvet, nahat ja muut selkärankaisten ruumiinkappaleet

Aikaisemmat jutut Oulun Lyseon luonnonhistoriallisista kokoelmista voit lukea täältä.

Luurangot

1029 Ihminen Homo sapiens Hyvin raskasta työtä tehneen pienikokoisen naisen luuranko, kertoi antropologi Markku Niskanen. Luusto on laatikkoon pakattuna biologian luokan takahuoneessa. Luurangon nimi on Helinä; Matti Hällin Päivänpaisteen puolella (Otava 1956) kertoo, miksi.

V. Frič Naturalienhandlung in Prag -tuotantoa olevat luurangot 1030–1036 “löytyivät kokoelmasta ennen vuoden 1891 alkua” (Oulun suomalainen Lyseo muutti nykyiseen koulutaloon Pokkitörmälle syksyksi 1890, ja samalla siellä aikaisemmin toiminut Oulun ruotsalainen klassillinen lyseo väistyi toisaalle). Nämä luurangot ja muut "ennen vuoden 1891 alkua löytyneet kokoelmien ensimmäiset esineet tuskin tulivat Oulun suomalaisen Lyseon mukana, vaan ovat mahdollisesti lyseotalossa toimineen Oulun ruotsalaisen klassillisen lyseon tai Lyseon tontilla tuolloin sijainneen Oulun merikoulun peruja.

1036 Karppi, 1030 kissa, 1032 espanjankilpikonna sekä valmistajan merkki.

1030 Kissa Felis domesticus, nyk. Felis catus.

1031 Merihanhi (kesyhanhi) Anser anser

1032 Espanjankilpikonna Testudo graeca 

1033 Vihersisilisko Lacerta viridis Sisilisko.

1034 Rantakäärme Tropidonotus natrix

1035 Syötävä sammakko Pelophylax kl. esculentus Sammakko, ent. Rana esculenta.

1036 Karppi Cyprinus carpio 

2782 Ruskosammakko Rana temporaria Oppilaan pahville liimaama sammakon luusto.

Sammakon luurankoa 2452 ei löydy.

1035 Syötävä sammakko.

Pääkallot, leuat, hampaat yms.

Vanhin koiran kallo 1037 ja kaksi suden 1038 , 1042 ilveksen, 1044 kärpän, kolme jäniksen 1045 ja yksi linnun kallo löytyivät kokoelmasta vuoden 1891 aikana.

Lyseon kallokokoelmaa.

1037 Koira Canis lupus familiaris 2 kalloa, Lyseo 1891.

1038 Susi Canis lupus 2 kalloa, Lyseo 1891.

1039 Kettu Vulpes vulpes Useita kalloja, Lyseo 1920 ja myöhemmin.

1040 ja 1941 Kissa Felis catus Useita kalloja, Lyseo1920 ja myöhemmin.

1042 Ilves Lynx lynx Kallo, Lyseo 1891.

1043 Karhu Ursus arctos 4 kalloa, yhden lahjoitti kauppaneuvos F.A. Riekki 1923.

Karhujen kalloja.

Suurin karhun kallo 1043 on 45 cm pitkä.

1044 Kärppä Mustela erminea Kallo, Lyseo 1891.

1045 Jänis Lepus timidus Useita kalloja, Lyseo 1891 ja myöhemmin.

1047 Sika Sus scrofa domesticus Lahjoittanut lyseolainen Lillström 1902. Myös pari muuta kalloa.

1048 Hevonen Equus caballus Kallo, lahjoittaneet O. Heikel ja J. Bäckman 1914.

1049 Päästäinen (Sorex sp.) Kallo, lahjoitti P. Hägg 1903. Merkitty luetteloihin myyränä.

1050 Orava Sciurus vulgaris Ollut 3 kalloa, nyt 1. Lyseo 1921. 

1051 Lammas Ovis aries 2 kalloa, toinen Lyseolle 1921. Toisen lahjoitti A. Riekki, toisen L. Nikkilä.

Toinen suden kalloista (1038).