Mäntsälä helmi-maaliskuussa 1918: luettelo ja lasku punakaartilaisten ottamasta omaisuudesta saatekirjeineen

Tapahtui Mäntsälän Sääksäjärvellä 1918: punakaartilaisosasto otti omavaltaisesti omaisuutta Inkalan sotilasvirkatalosta, vaarini Eemeli Toivosen kotitalosta. Perunakuopasta löytyi Suomen Punaisen Kaartin Intendenttihallitukselle osoitettu lasku maaliskuulta (jossa lista viedyistä tarpeista arvoineen, yhteensä 1826:-) sekä laskun saatekirjeen luonnos. Laskun päivämäärä on maaliskuulta, saatekirjeestä käy ilmi, että tavarat oli viety 18.2. Saaatekirjeen allekirjoitus kuuluu "Mäntsälän Sääksjärvellä 24pnä Maalisk. 1918. Kunnioituksella K.N. Toivonen Virkatalonvuokraaja". Konstantin Nikolai Toivonen (s. 1870) oli isosetäni, vaarini Eemeli Toivosen veli. Saatekirjeen luonnos on selvästi Eemeli Toivosen käsialaa.

Mainittakoon, että Suomen kansanvaltuuskunnan sisäasiainosaston intendenttilaitoksen johtaja oli ym. Toivosten äidinpuoleinen serkku, Ilmari Kotijärvi. Tältä sivulta pääset lukemaan Eemeli Toivosen kirjeen Kotijärvelle 20.2.1918 sekä ET:n päiväkirjamerkintöjä tammi-helmikuun 1918 tapahtumista Sääksjärvellä.

Saatekirje:

Lasku on tässä.

En tiedä, lähetettiinkö laskua koskaan.

Tammi -helmikuun 1918 tapahtumia Mäntsälässä silminnäkijän kuvaamana IV

Vaarini E.J. Toivosen päiväkirja kansalaissodan ajoilta jatkuu ja päättyy tähän. Edelliset osat ovat täällä, täällä ja täällä.

21.II. Eilen kirjoitettu kirje viettiin Hirvihaaran postilaatikkoon. Epäilyksiä oli hiukan siitä, avaako vallankumoustuomioistuin kirjeen, mutta katsoen osotteenomistajan asemaan pidettiin pelkoa suorastaan aiheettomana.

Tuli tieto, että kirkonkylän ja Sääksjärven väliselle maantielle n.s. Liljendalin tien risteykseen ovat murhatut insin. Vuorinen ja välskärinpoika Kosti Sarka. Verta oli ollut tiellä niin paljon, että naisille ei annettu lupalippua kirkonkylästä S:järvelle.

Tällaisten lupalappujen kanssa Mäntsälässä kuljettiin keväällä 1918

 Illansuussa tuli tieto, että Ohkolassa entisten lisäksi oli tapettu isäntä kunnallislautakunnan esimies Elmer Hemmilä ja isäntä Janne Nieminen (Jaakkolan isäntä). 

Ei ole voimia kuvailemaan sitä vaikutusta ja surua, minkä tämän päivän tiedot meihin istuttivat. Useimmat kaikista noista onnettomista olivat ystäviäni ja kaikki hyviä tuttavia. Ajattelen heitä tuossa edessäni. Kasvot kuolemankalpeat, muoto vakava kuin hauta...Silmänne kyynyssä, silmänne, joihin lie viimeisen tervehdyksen lähettänyt yksinäinen taivaan tähti...

23.II. tuli tieto, että tapettu on myöskin maanvilj. Fr. Nykulla ja Vanhankartanon omistaja Frans Lilja siitä syystä että hänen luonansa Nykullassa olivat pakolaisuutta pitäneet edellämainitut Vuorinen ja Sarka. (Lisäys 24.1.2026: Tiina Lilja kirjoitti, että "Tuo viittaus Liljaan. Hän lienee iso-iso-isoisäni Juho valerian Lilja joka kuoli 19.2.1918. Nimi Frans hämmentää sillä Juhon veli oli Frans ja hän ei tuolloin kuollut. Valkoisten muistomerkistä löytyy Juho Liljan nimi sitten muiden tekstissä mainittujen ohella." Eli Eemelilä oli väärä tieto, joka ehkä perustui kuulopuheisiin.)

Tieto teki meihin kaikkiin tärisyttävän vaikutuksen.  Mutta erittäinkin isäntäämme ja emäntäämme, jotka luonnollisesti tulivat ajatelleeksi omaa kohtaloansa, jos meidät löydettäisiin. Isäntä oli kuvaamattomassa tuskassa. Hän kävi edestakaisin tuvan ja kamarin väliä selittäen meille, pyytäen meitä ymmärtämään, pyytäen meiltä anteeksi, kyynel silmässä puhuen siitäkin, että jos me lähtisimme pois ja hän saisi sitten kuulla, että meidätkin on tapettu, niin hän ei enää koskaan saisi mielenrauhaa. Me puolestamme rauhoitimme häntä ja lupasimme lähteä vielä samana yönä. Mutta hän ei taas puolestaan meitä päästänyt. Koska oli lauantai-ilta ja väkeä (punakaartilaisia ja heidän seuraansa) paljon liikkeellä. Ja kun "Työmiehestä" saimme illalla hyvää ennustavia, ulkovaltoja koskevia uutisia, niin rauhoittuivat kaikki huoimattavasti. 

Samoin saimme vahvistuksen sille tiedolle, että Nikanor Ojanen Sääksjärveltä oli hirveästi kiduttaen pistumillä tapettu. Syynä oli ollut se, että hän ei ollut ajanut Mäntsälän postia.

24.II. satoi lunta koko keskipäivän, josta olimme iloisia, sillä tänä iltana piti lähtömme tapahtua. Mutta sade lakkasikin ennen iltaa tyystin ja koska isäntäväkikin vastuste-

Tähän loppuvat päiväkirjamerkinnät, kesken sanan.

Vakuutus, jolla ei paljon painoa ollut kansalaissodan loppuvaiheissa

Mäntsälän historia III:ssa (Kirsi Kerävuori: Mäntsälän poliittinen historia vuosina 1917-1945; Mäntsälän kunta 1997) on luettelo sisällissodassa ja sen seurauksena kuolleista ja kadonneista mäntsäläläisistä. Punaiset murhasivat 23 valkoista (valkoiset yhden punaisen), ja taisteluissa kaatui yksi valkoinen ja 35 punaista. Voimasuhteiden käännyttyä valkoiset teloittivat 24 punaista, ja vankileireillä punaisia  kuoli 59. Punaisia katosi 20. Yhteensä punaisia kuoli 159, valkoisia 24. Sisällissodassa kuoli enemmän mäntsäläläisiä kuin jatkosodassa. Kun koko maassa punaisista vainajista oli naisia pari prosenttia, Mäntsälässa heitä oli noin joka kymmenes.

Samasta kirjasta vielä: "Valkoiset eivät suhtautuneet häviäjiin erityisellä hienotunteisuudella. Vain kaksi kuukautta sisällissodan päättymisen jälkeen piti Sääksjärven nuorisoseura iltamat, jossa ylioppilas E.J. (Eemeli) Toivonen piti esitelmän "Viikoilta juustokellarissa" oloista punaisten vankina Mäntsälässä "tunnetulla pirteällä esittämistavallaan" (lähde: Uusimaa-lehti 3.7.1918)" (lisäsin kuvat leikkeistä 4.2.2017)

Loppukevennys huhtikuulta 1918. Mäntsälän punaisen kaartin esikunta takavarikoi äidinäidinisäni polkupyörän! Kuva Mäntsälän historia III:sta, alkuperäinen lappunen isotätini Pirkko Vilppulan arkistoista.

Helmikuun 1918 tapahtumia Mäntsälässä silminnäkijän kertomana I (Pitäisi olla II)

Perunakuopasta löysin äitini isän, E.J. Toivosen (s. 1885), päiväkirjan kevättalvelta 1918. Vaarini kirjoitti sitä kotonaan Mäntsälän Inkalan sotilasvirkatalossa. Mustakantisen vihon alusta on leikattu pois reilut kymmenen sivua. Ainoa teksti, mikä sivujen kannoista erottuu, on "tä"; tulkitsepas sitten siitä.

Huom! (Lisäys 3.10.-15) Itse asiassa merkintöjä on jo 27.1. alkaen- ks. tämä kirjoitus!

Alla ovat ne merkinnät, jotka koskevat vuoden 1918 sotaa. 

2. 3.II  Punakaartilaiset ampuivat tänään Levantoon Tupalan emännän keskellä maantietä omaan rekeensä tämän tullessa - kirkosta kotiin!

4.II Kaunis päivä. Nimismies lähti pois suojeluskuntalaisten ankarasta ja suorastaan kiukustuneesta vaatimuksesta kirkonkylään velvollisuuksiaan täyttämään. Häntä tuli kolme miestä (A. Kalja, J. Sipilä ja Väinö Jussila) aseistettuna vartavasten jo noutamaan, mutta oli hän ehtinyt lähteä.

10.II Viiteen päivään en ole saanut tilaisuutta panna muistiin niitä elämyksiä, joita tällaiset vallankumouspäivät tuovat tullessaan.

Lähtöni tuli niin äkkiä, etten tiedä vieläkään, kuinka se oiken tapahtui. 

Olin vielä sängyssäni, kun telefoni soi. Ilmoittaessani itseni puhelun vastaanottajaksi, vastattiin kunnantalolta soitettavan (missä suojeluskunnan pääjoukko oli ollut sijoittuneena tietääkseni jo viikon päivät) ja ilmoitettiin kiireellisesti, että "nyt ne rosvot sittekin tulevat", joten minun olisi myöskin lähdettävä niitä vastaan ja jos lähden, niin hetipaikalla. "Eihän minulla ole kivääriäkään ja haulikolla en lähde, vaan toimitan siellä mielelläni vahtipalvelusta", vastasin. Mutta kun minulle ilmoitettiin tämän johdosta, että Lauri antaa kiväärinsä (jonka olin hänelle myynyt), niin lupasin lähteä heti. Hevonen oli valjaissa tuossa tuokiossa ja minä kirkonkylässä.

Suojeluskunta oli sijoitettu kunnantalolle ja kansakoululle, esikunnan majaillessa insin. Silfveniuksella.

Ruoanlaitosta ja sen yhteydessä olevista asioista huolehtivat - ainakin sillä haavaa, kun minä sinne ssaavuin - neidit Rakel Junttila, Tyyne Suominen ja Weckman.

Mieliala oli tai ainakin näytti minusta olleen hyvin virkeä, huolimatta siitä tavattomasta rasituksesta, mikä kuvastui miltei jokaisen kasvoista ja mikä oli johtunut tiheistä vahtivuoroista ja epätyydyttävästä levon ja toimen vuorottelusta. Tässä suhteessa oli säännöstelyn laita mielestäni täysin retuperällä.

Lauri toi minulle kiväärinsä. Huomasin, ettei hän suinkaan ollut tottunut pyssyä hoitamaan, kivääri oli entisestään "muuttunut", ottanut ruostetta ja naarmuuntunut.

Ruokaa oli pöydässä: leipää, voita, maitoa ja kauraryynuipuuroa. Erityisesti toimitti Allan niin, että minä sain meijerijuustoa kimpaleen.

Mutta tuskin oli syöty, kun äkkiä tullee telefonitse kiireellinen tieto, että ratsut, jotka äsken oli lähetetty Ohkolaan päin tiedusteluretkelle (luultavasti 6), olivat joutuneet Ohkolasta päin pitkin maantietä liikehtivän punakaartilaisjoukon kanssa kosketuksiin, ja pyysivät pikaista apua Laineen kohdalle Hirvihaaraan. Lähdettiin kuin tulipaloon. Ja, kuten kuulin vähäistä myöhemmin, avuksi määräsivät - 16 miestä! Kuitenkin lähti niitä hälinässä matkaan 32, johon summaan on luettu jo ratsutkin. Mukaan siinä kiireessä jouduin minäkin, vaikka kiväärini (joka on ratsuväen) oli ottanut E. Anttila, joka oli yksi ratsuista. Anttilan amerikkalainen Winshester-sotilaskivääri jäi minulle. Hevoset kun olivat aina valmiina ja valjaissa, niin lähtökin oli nopea. Mutta kun olimme päässeet Hirvihaaraan Aleniuksen kohdalle, tuli muutamat ratsuista (E. Hemmilä yhtenä) jo vastaan, kuitenkaan ilman mitään varsinaista syytä, joten heidän oli käännyttävä ympäri takaisin joukon mukana. Haaran kylässä tulevat Laineen väki kiertoteitse maantielle kahdella hevosella säikähdyksestä kalpeina vastaan; Laineen poika oli selkähevosella.

Tuskin olimme päässeet keskikylästä ohitse, kun yhtäkkiä alkoi kuulua teräviä kiväärinlaukauksia edessämme olevan jyrkän vuoren takaa ja hetkisen perästä tulivat ratsut täyttä laukkaa huutaen perääntymään.

Silmänräpayksen kesti neuvottelu kulkueen etupäässä, mutta en tiedä, mitä se koski, koska olin viimeisimmissä reistä. Teki oudon vaikutuksen, kun eräs mies yhtäkkiä ilmestyi vuorenharjanteen takaa syvässä lumessa kahlaten kuin ahdistettu peto. Hänelle meikäläiset huusivat kädet ylös ja vaistomaisesti nousivat kiväärit poskelle. Mutta kun kun nähtävästi kävi ilmi, että hän oli vain yksinkertainen pakolainen, komennettiin koko kulkue perääntymään. Peläten sitä, että punakaartilaiset ennättäisivät vuorelle ennen kuin meikäläiset olisivat päässeet hevosillaan koko Haaran kylän lakeuksien lävitse Linnamäen vaiheille turvaan, kävi perääntyminen niin nopeasti kuin suinkin. Myöhemmin, heti kun olin Aleniuksen kohdalla saanut puhutella ratsuja, kävi kuitenkin ilmi, että tämä pelko oli ollut aiheeton. Sillä tuli oli avattu ratsujen ja punakaartilaisten välillä ja sillä aukealla mikä on Laineen metsikön  ja siitä Järvenpäähän päin sijaitsevan metsän välillä - joten täytyi kulua hyvän aikaa, ennen kuin punakaartilaiset olisivat ennättäneet Laineen ohitse ja sen etupuolella olevan aukean lävitse tuolle vuorelle.

.

Vaarin kotitalo Inkala vanhan Porvoon tien varrella, etualalla kivikellari.

Jatkoa seuraa..