Karjalainen, S. : Suomen leppäkertut. - Kirja-arvio

Karjalainen, S. (2020): Suomen leppäkertut. Docendo. 256 s.

Sami Karjalainen, kirkkonummelainen tietokirjailija, tekniikan tohtori ja hyönteisharrastaja on tehnyt monta kaunista, kiiteltyä ja palkittua teosta selkärangattomista: Rantojen hyönteiset (2017),  Hämmästyttävät hyönteiset  (2015, Jussi Murtosaaren kanssa), Neidonkorennot (2013, Matti Hämäläisen kanssa), Suomen sudenkorennot (2010), Suomen heinäsirkat ja hepokatit (2009) ja Suomen sudenkorennot (2002). Upeiden kirjojen sarjaa jatkaa Suomen leppäkertut, ensimäinen suomenkielinen tietokirja ja määritysopas Suomen kaikista yli 60 leppäkerttulajista.

Esipuheessa tekijä perustelee leppäkerttukirjan tarpeen, kertoo miksi kirjan nimessä on leppäkertut vaikka kaikki lajit ovat pirkkoja ja kiittelee sankkaa joukkoa kirjan tekoa auttaneita ihmisiä. Ennen lajiesittelyitä on ovat luvut Kysymyksiä ja vastauksia, Ihastuttavat leppikset (leppäkertuista kansanperinteessä), Lajisto ja uhanalaisuuus, Kehitysvaiheet, Parittelu, Elinympäristöt, Ravinto, vaellukset, Viholliset, Rakenne ja Värimuodot.

Pääosan kuvista on Karjalainen ottanut  kehittämällään kuvausmenetelmällä elävistä yksilöistä. Kaikki lajiesittelyiden kuvat ovat samassa mittakaavassa,  luonnollisesta koosta kymmenkertaisesti suurennettuna. Kuvia on eri ikäisistä toukista ja koteloista sekä aikuisista. Jotkin lajit muuntelevat vain vähän, joten muutama kuva niiden aikuisista riittää. Vastaavasti voimakkaasti muuntelevien lajien aikuisista on runsaasti kuvia, ja niinpä kuvien määrä per laji vaihtelee kolmesta peräti noin kolmeenkymmeneen. Mainiota, tästä erityiskiitos!

Tässä aukeama meripirkosta. Kuin koruja!




Lajiesittelyt ovat sivuilla 62-203. Noin kolmannes lajeista esitellään yhdellä sivulla, suurin osa aukemalla ja muutamat kolmella sivulla. Ytimekkäät lajitekstit koostuvat osioista tuntomerkit, muuntelu, yleisyys (myös eliömaakunnittain kartalla), elinympäristö, levinneisyys (maailmalla), erityistä sekä englanninkielinen summary. 

Lajiesittelyt aloitaa pikkupirkkojen porukka, 20 alle kolmejapuolimillistä lajia, joista useimmat näyttävät perkeleellisen samalta. Näiden määrittäminen vaatii usein mikroskooppia, jolla tutkitaan niiden sukuelinten rakennetta joista kuvia 5+ sivua), lonkkaviirua (sivullinen kuvia), harjuja eturinnan lisäkkeissä ja sitä, ulottuuko koiraan tegmenin keskiliuska paramereja pidemmälle vai ei. Näistä määritysperusteista voi päätellä, että jonkinlainen esitietämys kovakuoriaisten yleisrakenteesta voi helpottaa ainakin pikkupirkkojen määritystä. Toisaalta, leppäkerttu- tai ylipäätään hyönteisharrastajaksi tulee kun aloittaa, tieto ja taito karttuvat siinä samalla.

Tässä aukeamallinen pikkupirkkokoiraiden genitaaleja:

Kotoisten lajien lisäksi on aukeamallinen lähialueiden leppiksiä ja toinen aukeamallinen leppäkerttuja muistuttavia kovakuoriaisia. Sitä seuraa lajinmääritysohjeita-luku (209-220), jossa yllämainittujen pikkupirkkopiirteiden lisäksi on muiden leppäkerttujen mahapuolen kuvia ym. Toukkien (paitsi pikkupirkkotoukkien) määritysneuvoja (220-231) ja koteloiden kuvia (231-235) seuraa luku Ohjeita harrastajalle; haaviminen, karistaminen, seulominen, eri kehitysvaiheiden etsiminen, kasvattaminen, luuppi ja mikroskooppi, genitaalien preparointi sekä valokuvaus. Viimeksimainitussa Karjalainen selittää kehittämänsä mainion lampunkuuppametodin elävien hyönteisten kuvaamiseksi. Lopuksi on luku harlekiinipirkko-vieraslajin maailman/Suomen-valloituksesta, kirjallisuusluetteloa ja lajihakemisto.

Koteloita:

Monesti lajioppaat perustuvat määrityskaavoihin, joita seuraamalla päädytään oikeaan määritykseen. Leppäkerttukirjassa ei kaavoja ole. Karjalainen kirjoittaa: "Lajit voidaan useimmiten tunnistaa peitinsiipien ja etuselän värityksen perusteella. Aloittelija kykenee määrittämään useimmat - ja varsinkin tavanomaisesti nähdyt - leppäkertut vertailemalla yksilöä kirjan valokuviin ja lukemalla tunomerkeistä, mihin kohtiin huomio kannattaa kiinnittää. Pikkupirkkojen (Scymninae) määritys on huomattavasti muita leppäkerttuja hankalampaa...".

No niin. Tämä on loistava kirja, kouluarvosana ilman muuta kiitettävä! Aihe on ihana, kuvat kauniita (hyvin otettuja ja koska leppäkertut ovat), isoja ja mehukkaita ja niitä on paljon. Kirjan rakenne on selkeä ja looginen. Yleistaustatekstiä on tarpeeksi, lajinkuvaukset tiiviit. Kirjan välittämä luontokappaleiden kauneus on häkellyttävää. 

Mukulat ja vanhemmatkin juoksivat taannoin niska kyyryssä pokemonien ja mitä niitä nyt on perässä, vaikka niitä ei ole edes olemassa, muka täydennettyä todellisuutta. Vaihtakaa leppäkerttuihin (tai mihin tahansa luontokappaleisiin)! Niitä on oikeasti, niitä voi harrastaa ja ihailla, niitä voi kuvata ja tunnistaa, tietoa niistä voi kartuttaa, niiden seuraamisesta on hyötyä, niihin perehtyminen kasvattaa. Mihin tahansa ennalta outoon eliöryhmään tutustuminen on aluksi työlästä; Sami Karjalaisen Suomen leppäkertut houkuttelee leppiksien pariin, auttaa aloittelijaa alkuun ja helpottaa pitemmälle ehtineenkin harrastusta.

Tässä teille närepirkko, Myrrha octodecimguttata!

*****

Vieraskynä: Rätei vai rätejä ja lumpui – Tuntemattoman sotilaan kolme murreasua

Päällikkö Pertti Tikkanen arvioi Tuntemattoman sotilaan eri painosten murreasuja.

Niin kuin hyvin tiedetään, kaikille tuttu Väinö Linnan romaani Tuntematon sotilas ei ollut kerrasta valmis. Linna vei romaaninsa kustantajalle (Werner Söderström Osakeyhtiö) syksyllä 1954, ja ensimmäinen painos tuli ulos joulun alla. Tällä välillä kustannustoimittaja teki tavalliseen tapaan työtään. Poikkeuksellista oli, että tässä vaiheessa kustantaja värväsi tohtori Veikko Ruoppilan tarkistamaan ja muokkaamaan kirjan henkilöiden puhumaa murretta. Ihan tavallista ei ollut sekään, että normaalin kustannustoimittajan korjausten ja poistojen lisäksi alkuperäisestä käsikirjoituksesta poistettiin melkoinen määrä sellaista tekstiä, jonka voidaan katsoa tulleen sensuroiduksi. Osa poistoista oli täysin normaalin kustannustoimituksen piiriin kuuluvaa, alkuperäisessä tekstissä olevan osoittelevan tai paasaavan aineksen poistamista, minkä seurauksena kirjan taso koheni. Sensuroiduksi katsottavat poistot olivat siihen aikaan ajateltuna rivouksia, sodanjohdon arvostelua tai rivimiesten mielialojen kuvausta. Koheniko kirjan esteettinen taso näiden poistojen ansiota on jo vähintään kyseenalaista.

Kirjaa myytiin hyvää vauhtia, ja jo kesään mennessä otettiin 14 painosta. Ensimmäinen elokuvasovitus kuvattiin sekin vauhdilla, ja ensi-iltaan Edwin Laineen ohjaus ehti jouluksi 1955.

Ensimmäiseen Ruoppilan murrekorjaukseen haettiin lisätarkkuutta kolmen professorin (Hakulinen, Kojo, Väänänen) voimin, ja nämä korjaukset olivat voimassa 10. painoksesta lähtien. Tämä viimeisin, kolmen koplan korjaama versio onkin selvästi yleisin ja useimpien kirjan lukeneiden tuntema. Esimerkiksi kansanpainokset, jossa on elokuvan kuvitusta keskellä, ovat tämän viimeisimmän murreasun mukaisia. Itse asiassa varhaisimpien painosten löytäminen tätä tarkastelua varten ei ollut kovin helppoa. Pohjois-Pohjanmaan kirjastolaitoksen - Kuusamon kirjaston varaston tarkkaan ottaen - vanhin painos oli tällainen elokuvan jälkeinen kansanpainos vuodelta 1956 eli painos oli selvästi yli 10:nnen. Mutta kiitokset Oulun kaupunginkirjaston henkilökunnalle hyvästä yrityksestä! Antikvariaatti Ajaton Aika löysi vihdoin takahuoneestaan 1. ja 7. painoksen kappaleet, joista tietenkin hankin itselleni ensipainoksen, vaikka kirja näyttikin sodat läpikäyneeltä. Kiitokset heillekin.

Sotaromaani, romaanin lyhentämätön versio Linnan tarkoittamassa alkuperäisessä murreasussaan, ilmestyi vuonna 2000. Johdannossa Yrjö Varpio on ansiokkaasti selostanut kolmen eri version syntyhistorian ja erot, eikä tuohon ole minulla juurikaan lisättävää. Selväksi tulee myös se, ettei Linna ollut erityisen ihastunut murrekikkailuun. Linna ei alun perinkään tavoitellut puhdasta murretta, vaan kirjoitti murteen ja kirjakielen välimuotoa. Murrekorjauksiin Linnalla ei juuri ollut sanan sijaa, mutta 10. painokseen hän oli mukana palauttamassa ja muokkaamassa joitain  painoksista 1–9 poistettuja kohtia. Erityisesti Lahtisen monologi talvikuvauksessa amputoitiin pahasti ensipainoksiin, mutta jossain määrin se palautettiin Linnan myötävaikutuksella 10:nteen ja myöhempiin painoksiin.

Lisätietoja kolmesta versiosta voit katsoa Ylen uutisesta tai Wikipediasta . Mielenkiintoinen poistettujen tekstien tarkastelu vallan diskurssin – johan nyt vallan! – näkökulmasta on luettavissa täältä.

Olen koonnut kirjoituksen loppuun satunnaisehkon kokoelman sitaatteja kolmesta versiosta rinnakkain isoimpien erojen havainnollistamiseksi. Lista ei ole kattava; kaikkia muutaman kirjaimen eroja en ole viitsinyt kirjata. Vasemmalla on alkuperäisin eli Sotaromaanin (SR) teksti, keskimmäisessä sarakkeessa painosten 1–9 mukainen teksti (1.–9.) ja oikealla teksti 10. painoksesta ja siitä eteenpäin (10.–). Siteeraukset olen koonnut henkilöittäin siinä järjestyksessä kuin ne romaanissa vastaan tulevat.

Aivelo, T. : Loputtomat loiset. – Kirja-arvio

Aivelo, Tuomas (2018): Loputtomat loiset. – Like Kustannus Oy, Helsinki. 341 s.

Loisinta on lajien välinen suhde, jossa loinen hyötyy isännästä, aiheuttaa sille haittaa, on jatkuvasti tekemisissä isäntäyksilön kanssa ja on siitä riippuvainen. Loisinta on eliöiden yleisin keino hankkia elantonsa, suurin osa eliölajeista on loisia. Jos vaikkapa lapamato, kihomato ja täi ovatkin nykysuomalaisilla melko harvinaisia, jossain elämänvaiheessa on jokaisen riesana tauteja aiheuttavia bakteereja ja viruksia – loisia nekin. Loisillakin on loisensa, joilla saattaa vielä olla omansa.

Tuomas Aivelon teos Loputtomat loiset ei ole maailman miljoonien loislajien esittely.  Itse asiassa teoksessa esiintyvien loisten lista on varsin lyhyt, hakemistossa esiintyy vain satakunta loistaksonia.  Mistä sitten juttua riittää kirjaan, jossa on sivuja 338 (+ hakemisto eikä edes kuvia)? Aivelo on ekologi ja evoluutiobiologi, ja vaikka teos painottuu loisten aiheuttamiin ihmisen tauteihin, kirjoittaja avaa tästä näennäisen kapea-alaisesta näkökulmasta loisten ekologiaa ja evoluutiota todella laajasti. Aihepiirihän on  tärkeä ja ajankohtainen – ajatellaanpa vaikka antibioottiresistenttejä bakteerikantoja, ilmastonmuuutoksen vaikutusta taudinaiheuttajien leviämiseen uusille alueille ja rokotusvastaisuutta (kaikkia näitä käsitellään kirjassa).

Teoksen päälukujen otsikot ovat Miksi on tartuntatauteja?, Mistä tartuntataudit tulevat?, Miksi ihmisillä on niin paljon tartuntatauteja?, Miksi toiset taudit ovat toisia varallisempia?, Miten tartuntataudeista pääsee eroon?, Miksi osasta tartuntatauteja ei päästä koskaan eroon?, Miksi uusia tartuntatauteja syntyy yhä useammin?, Miten ympäristö vaikuttaa tautien leviämiseen? sekä Onko ihmistä ilman tartuntatauteja? Pääotsikoiden ihmispainotuksista huolimatta kirjassa on kosolti mielenkiintoisia muidenkin eliöiden loisintakertomuksia. Aivelo tutkii väitöskirjaansa varten madagaskarilaisia hiirimakeja ja niiden loisia. Joka härjillä kyntää se härjistä puhuu, ja Aivelo hiirimakeistaan: siellä täällä pitkin kirjaa on kuin otteita tutkimuspäiväkirjasta, kertomuksia maastotyön sattumuksista johdatteluna seuraaviin aiheisiin. Tämä toimii mainiosti. Aivelo kirjoittaa muutenkin sujuvasti ja selittää laajasti, mikä helpottaa lukijaa.

Muutama kielihuomio: Ehkä tiede-englanti paistaa läpi, kuten ”(Taudin) ilmaantuvuus on ...suhteellisen matala”,–> vaikkapa ”tautia esiintyy melko vähän”. Suomen kielessä ”jonkin seuraus”, ei ”seuraus jollekin”: ”Loiset ovat evolutiivisesti looginen seuraus vapaana elävien eliöiden olemassaololle – ravintolähteille, joita voidaan hyödyntää”  –> mieluummin  ”On evolutiivisesti loogista, että vapaana elävillä eliöillä on niitä ravintonaan hyödyntäviä loisia”. ”Bakteeri voi kehittää antibioottiresistenssin...” –> ennemminkin ”bakteerille voi kehittyä…”, kun kyse ei liene aktiivisesta toiminnasta. Ei näitä paljon ole kuitenkaan.

Tietokirjalle on eduksi, jos tiedon lähteet kerrotaan. Tästä on ainakin kahdenlaista iloa. Lukija voi perehtyä julkaistuun tiedon lähteeseen jos vain saa sen käsiinsä, ja tarkistaa, onko tietokirjailija ymmärtänyt lukemansa. Lisäksi alkuperäistutkimuksiin tutustuminen avartaa lukijan kuvaa käsiteltävästä aihepiiristä. Yksittäisten faktojen lähteisiin viitataan luonnontieteellisessä tekstissä yleensä hyvinkin tarkkaan ja tottumatonta lukijaa  häiriten tunkemalla leipätekstin lomaan litanioittain tutkijoiden nimiä ja julkaisuvuosia tai tai kevyemmässä versiossa huomaamattomahkoin (yläindeksi)numeroin. Monissa tieteen tuloksia rahvaalle esittelevissä teoksissa viittaukset tiedon lähteisiin taas pahimmassa tapauksessa jopa puuttuvat. Luulin loiskirjassakin olevan näin, mutta teoksen lopussapa onkin kolmisenkymmentä sivua ”Lisätietoja ja huomioita eri lukuihin”. Näillä sivuilla on luvuittain kerrottu paitsi yleisen taustatiedon lisäksi mistä keskeiset tiedot ovat peräisin – ja peräti kattavasti. Lähteet ovat tieteellisiä lehtiartikkeleita ja tietoteoksia sekä nettiosoitteiden takaa löytyviä aineistoja. 

Lähteistä on hyötyä lukijalle vain jos ne saa käsiinsä. Valitsin ym. luvusta satunnaisotannalla kymmenen tieteellistä artikkelia, jotka sitten hain verkosta: peräti yhdeksän kymmenestä Googlen ensiosumasta avautui, vain yksi jäi maksumuurin taakse (siitäkin näki abstraktin). Perinteiset kirjat jäävät kyllä rivilukijan tavoittamattomiin, mutta jääköön. Aivelon valitsema lähteidenilmoitustapa toimii oikein hyvin. Pari huomiota tästä luvusta: biofilmiviite on väärässä kohdassa, ja jotkut otsikot ovat eri muodossa kuin leipätekstissä. No eihän näistä haittaa ole (tämä vain osoittaa kuinka tarkasti olen kirjan lukenut…), lähinnä kyse on teoksen evoluutiosta kertovista jäljistä.

Esineenä Loputtomat loiset on miellyttävä, kovakantinen, kompakti; kuvakannessa on Ernst Haeckelin upeita Diplozoon paradoxum -laakamatopiirroksia sadan vuoden takaa. Kiitokset ulkoasun suunnittelijalle, kuka lienee. Sisältö on samaa korkeaa tasoa. Arvosana kiitettävä, suosittelen.

EDIT 31.3.-18: Juuri tuon alkuperäiskuvassa olevan kaksoiseläimen Diplozoon paradoxumin kohdalla on kannessa kirjan nimi. Tuomas Aivelo huomautti; kiitos!

  

Uusi tieto rakentuu vanhalle!

Hiltunen, J.: Uudistunut perinteinen hirrenveisto. - Kirja-arvio.

Hiltunen, Jarmo (2017): Uudistunut perinteinen hirrenveisto. Rakennustieto Oy, Helsinki. 110 s.


Jarmo Hiltusen Saarisauna-blogista voit lukea lisää tämän kirjan syntyvaiheista sekä seikkaperäisen kertomuksen savusaunan rakentamisesta. 

Kirjan alkupuoli käsittelee hirsien hankintaa metsästä kuivaukseen, piiluamista ja hirrenvalintaa (eli mikä hirsi pannaan seuraavaksi paikoilleen). Varsinainen veisto-osio alkaa alivaraustekniikan esittelyllä. Alivaraus tarkoittaa sitä, että hirsien välinen varaus on aluksi hivenen auki, mutta painuu kiinni, kun päälle tulee painoa ja puu kuivuu. Alivarausta voi käyttää joidenkin salvostyyppien kanssa. Kehikon veiston yleiskulkua esitellään. Lukemattomista nurkkasalvaintyypeistä Hiltunen on valinnut kirjaansa kolmen teko-ohjeet, yksinkertaisen ja helpon ristinurkan (tyypiltään pitkänurkka) sekä ainakin aloittelijalle vaikeammat lohenpyrstönurkan (lyhytnurkka) ja satulasulkanurkan (pitkänurkka). Lopuksi on luvut kehikon siirrosta ja osissa rakentamisesta sekä hirrenveistäjän työkaluista. Parin sivun katsaus muutamiin hirsikirjoihin löytyy myös ja lyhyt sanasto.

Kirja siis kertoo siitä, mitä sen nimi lupaa, hirrenveistosta, ei hirsitaloonkin tarvittavien lattian, katon, ovien ja ikkkunoiden rakentamisesta. 

Ohjeet ovat yksityiskohtaiset, kieli on kauttaaltaan selkeää ja erittäin hyvät kuvat havainnollistavat monivaiheista veistoa. Alla on esimerkkiaukeama ristinurkan veiston ohjeista; kaikkiaan se esitellään 18 kuvan avulla. Ristinurkka on varmaan helpoin nurkkasalvaintyyppi veistää, ja ainakin siitä on hyvä aloittaa.

Ristinurkan ohjetta Uudistunut perinteinen hirrenveisto -kirjasta.

Alla on ote "hieman" monimutkaisemman nurkkatyypin (satulasulkanurkka) ohjeesta, jossa on kaikkiaan 31 kohtaa! 

Satulasulkanurkan ohjetta Uudistunut perinteinen hirrenveisto -kirjasta.

Jarmo Hiltusen hirrenveisto-opas syntyi, koska "halusin tehdä kirjan, jota itse olisin tarvinnut hirrenveistoa opetellessani", kuten tekijä esipuheessa mainitsee. Kirjaa voikin suositella hirsityön maailmaan siirtymistä suunnittelevalle, sillä sen verran perusteelliset ja tarkat ovat sen ohjeet. Hiltunen on kirjassaan hyödyntänyt monien ammattiveistäjien kokemuksia ja tietoja. Alalla pitkään olleilla on tietysti omat näkemyksensä jokaisesta kirjassa esitetystä työvaihesta, mutta jos jostain pitää aloittaa, aloita näillä neuvoilla ja tee sitten toisin jos siltä tuntuu. Näillä pääsee pidemmällekin kuin vain alkuun. 

Ohjeet siis ovat riittävän seikkaperäiset aloittelijalle. Yhdessä kohdin huomasin tästä kuitenkin lipsutun. Kirjan veisto-ohjeista monet perustuvat  ns. takkuuskynävaran käyttöön. Jos ei ole kerta kaikkiaan mitään haisua varaamisesta, tämä ohje (s. 51) tuskin avautuu: " ..(varan)... kärkiväli joudutaan kalibroimaan joka kerta ennen piirtämistä siten, että hirsivaran pienet vatupassit näyttävät oikein eli ovat suorassa suhteessa varan piirtimen kärkiin. Tämä säätö tehdään seinään piirretyn suoran viivan avulla, jonka mukaan varan kärjet asetellaan ennen piirtämistä näyttämään oikein". Suorassa suhteessa? Suoran viivan? Kärjet asetellaan? Jos on kerrankin varannut hirsiä tarkkuuskynävaralla, tuon kyllä tajuaa, jos ei, menee käsi päähän (jos kävi nyt näin, käy lukemassa vaikka juttu täällä tai täällä). Kun kalibroidulla varalla piirretään alemman hirren selän muoto ylempään, varaus onnistuu ja ylempi hirsi istuu veiston jälkeen alemman selässä kuin Keckmannin poika Kakolassa. 

Hirsivaroja omasta kokoelmastani. Kaksi oikeanpuoleista ovat tarkkuuskynävaroja.

Ohjeista siis hyötyy parhaiten, jos on vähintään jonkin verran kokemusta veistosta. Tällöin yllämainittu kalibrointiohje ei ahista, eivätkä myöskään äkkinäiselle ehkä hankalan tuntuiset hirrenvalintasääntö ja alivarauksen periaate. Eikä myöskään tule luulleeksi, että kaikkia hirsirakentajan työkalupakki -luvun esittelemiä työkaluja heti tarvisi. Kirjassa esitetty hirrenvalintamenetelmä (josta on myös vaikkapa täällä) on toki käyttökelpoinen keino estää usein sattunut ongelma, liian korkea hirren olkapää nurkassa, johon pitäisi seuraavaksi tulla risteävän hirren latva (käsi ylos, jos on käynyt näin!). Kun tämän riskin tietää, voi rakentaa iloisesti ilmankin että tätä menetelmää orjallisesti noudattaa, kuten on aina tehty.

Työkalupakki-luvun laaja työkalulistaus tarpeellisuusarvioineen on asiallinen, moottorisahaveistoahan tämä nykyinen perinneveisto on.  Ammattirakentaminen erikseen, mutta minusta itse kullekin tekee kuitenkin hyvää tehdä pienehkön rakennuksen hirsityöt kirveen, sahan, taltan ja käsipelillä veivattavan kairan kanssa. Itse olen käyttänyt myös koulutettua majavaa. 

Ylipäätään voin sanoa, että tämä kirja kannattaa hankkia ja lukea, jos hirsihommiin meinaa, eikä sen lukemisesta kokeneempikaan kärsine. Perusteellisin suomalainen veisto-opas, minkä tiedän.

*****

Suomen-, ruotsin- ja englanninkielistä hirsirakentamiseen ja -perinteeseen liittyvää kirjallisuutta hyllystäni.

Ukkonen, P. ja Mannermaa, K.: Jääkauden jälkeläiset. - Kirja-arvio.

Ukkonen, Pirkko & Mannermaa, Kristiina (2017): Jääkauden jälkeläiset. Suomen lintujen ja nisäkkäiden varhainen historia. Museoviraston julkaisuja 8. 240 s.

Paleobiologian dosentti Pirkko Ukkolan ja arkeologian dosentti Kristiina Mannermaan teos Jääkauden jälkeläiset kertoo mitä Suomen muinaisesta lintu- ja nisäkäsfaunasta tiedetään arkeologisten ja geologisten löytöjen perusteella. Arkeologisilla löydöillä tarkoitetaan ihmisten jälkeensä jättämiä eläinten osia, etupäässä saaliseläinten luita ja hampaita. Niitä on kaivettu viljalti vanhoilta asuinpaikoilta löydetyistä tunkioista ja haudoista. Geologiset löydöt taas tarkoittavat löytöjä, joiden synnyssä ei ihmisellä ole osuutta.

Jos ei ennestään tunne alaa, löytöjen runsaus voi yllättää: nisäkkäiden jämiä on löydetty peräti 748 ja lintujen osia 243 arkeologisesta kohteesta! Geologisista kohteista on nisäkkäitä löydetty vain vähän, lintuja ei lainkaan.

Yleisimmin esiintyvät löydöissä tärkeät nisäkässaalislajit (suluissa löytöjen määrä - löydössä voi olla kyse yhdestä luunsirusta tai kokonaisista luurangoista): euroopanmajava (341), metsäjänis (150), hylkeet (halli, norppa ja grönlanninhylje) yhteensä 295, hirvi (251 ja peura (153). Kotieläimistä nautaa on tavattu 106 ja vuohta/lammasta n.150 kohteesta. ”Keskiyleisiä” ovat vaikkapa koira (70), kettu (56), näätä (89), orava (37) ja sika (villi- ja kesy-; 89). Geologisten kohteiden kärjessä ovat norppa (18), grönlanninhylje ja peura (molempia 11) ja jo sukupuuttoon hävinnyt villamammutti (10).

Kuvataiteilija Tiina Poutasen viehättävä sika-aukeama. Jääkauden jälkeläset -teoksen kuvitusta.

Löydöissä on kaikkinaan nelisenkymmentä eri nisäkäslajia. Linnuissakin korostuvat saalislajit. Vesilintuja (sorsat, hanhet, joutsenet, uikut ja kuikat) 220 kohteesta ja metsäkanalintuja 177 kohteesta. Kotieläin kanaa (33) ja maa- ja merikotkaa (yhteensä 10) lukuun ottamatta muista löytöjen paristakymmenestä lintulajista on kutakin tavattu enintään muutamassa paikassa.

 Ihmisperäiset löydöt siis vallitsevat, joten löytöjen antama kuva muinaislajistosta on lähinnä ihmisen kannalta merkittävien lajien esiintymishistoriaa ja samalla valaisee myös entisvanhaista ihmiselämää.

Siinäpä luetteloa. Kirjan alkuosa etenee kronologisesti löytöjä esitellen alkaen noin 120000 vuotta vanhoista mammutinluista ja majavan jyrsimistä oksista 1500-luvulle saakka ja hivenen 1800-luvullekin asti. Sanottakoon kuitenkin heti, että teos ei ole luetteloa luettelon perään. Ukkonen ja Mannermaa kirjoittavat sujuvasti ja selittävät löytöjä perusteellisesti, niihin liittyviä epävarmuuksia unohtamatta. Lukuisat muutaman sivun tietoiskut avaavat menetelmiä, jolla tutkijat ovat lajiston historiaa selvittäneet: Miten luita tunnistetaan? Miten luita ajoitetaan? Mistä muinaisten eläinten luita löydetään? Miten eläinten historiaa tutkitaan? Uudet menetelmät, arkeologisista riistalöydöistä puuttuvat lajit, varhaista karjataloutta vai sekoittuneita kerroksia? Lajiston historian selvitys onkin monitieteistä paleontologian, arkeologian, biologian ja osteologian yhteistyötä, mikä näkyy hyvin kirjoittajien pohtiessa löytöjen herättämiä kysymyksiä. Löytöihin perustuvaa leipätekstiä elävöittävät myös aikalaiskertomukset, kuten vanhoista lehdistä peräisin olevat löydöistä kertovat uutiset.

Kutakin ajanjaksoa koskevan luvun lopussa on mittava lähdeluettelo. Sen käyttökelpoisuutta rajoittaa kuitenkin se, että harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta lähteisiin ei viitata eli yksittäisten tietojen alkuperää saa useimmiten vain arvailla. Outo ratkaisu, eivät pienet yläindeksinumerot olisi lukemista haitanneet. Kirjan loppuosan lajikohtaisten löytöjen luettelo karttoineen tiivistää mitä ja miltä ajalta on mistäkin löydetty. (Tässä osassa lähteisiin onneksi myös viitataan – en huomannut viittausten hankaloittavan lukemista millään lailla). Kirjan lopun laji- ja paikannimihakemistot olisi voitu laatia hivenen tarkemmin. Asiasanahakemistokin on.

Suomen euroopanmajavalöydöt. Jääkauden jälkeläiset -teoksen antia.

Lukujen kauniit alkukuvat ovat kuvataiteilija Tiina Poutasen teoksia. Poutanen myös kertoo, kuinka kuvat ovat syntyneet. Valokuvitus on runsas ja havainnollinen. Graafinen suunnittelu on Petri Clusiuksen.

Erityisesti pidin siitä, että kaikki muinaislöydöt ovat nyt julki rahvaalle. Kirjoittajat ovat onnistuneet esittäessään löydöt arkeologisessa, biologisessa ja kulttuurihistoriallisessa yhteydessä. Kerrassaan mielenkiintoinen, hyvin kirjoitettu ja perusteellinen teos melko vähän esillä olleesta aihepiiristä.

Pääbo, S.: Neandertalilainen. Kadonnutta perimää etsimässä. - Kirja-arviota ja esi-isiä

Pääbo,  Svante (2015) Neandertalilainen. Kadonnutta perimää etsimässä. 373 sivua. Art House. Suomentanut Veli-Pekka Ketola. Alkuteos: Neanderthal Man. In search of lost genomes. Basic Books 2014.

Uusimmassa Nature-tiedelehdessä (13.5.) raportoitiin kiintoisasta subfossiililöydöstä, Romanialaisesta Pestera cu Oase -luolasta (suomeksi Luuluola) löytyi  vuonna 2002 luolakarhun luiden seasta ihmisennäköisen olennon leukaluu, jossa oli jäljellä hampaitakin. Löytö ajoitettiin noin 40000 vuoden ikäiseksi. Tuolloin Euroopassa eli kahta ihmislajia, nykyihmisiä ja neandertalinihmisiä, joten leukaluu oli arvatenkin jomman kumman perua. Jotkut tutkijat kiinnittivät jo tuolloin huomiota erittäin suuriin viisaudenhampaisiin, joiden koko viittasi neandertalilaisten suuntaan. Nyttemmin tämä varmistui, kun Qiaomei Fu tutkimusryhmineen sai luista eristeyksi DNA:ta, jossa oli sekä neandertalilais- että nykyihmis-DNA:ta.

DNA voi säilyä otollisissa oloissa pitkään. Toistaiseksi vanhimmat paleo-DNA:t on eristetty 560000-780000 vuoden ikäisestä, Kanadan Yukonin ikiroudasta kaivetusta hevosen jalan luusta, 400000 vuotta vanhasta sukupuuttoon kuolleen ihmislajin jäänteestä Espanjasta sekä espanjalaisen luolakarhun luista 300000 vuoden takaa. Myöskään nykyihimisen ja neandertalilaisten risteytyminen ei sinänsä ole uutta, sillä vuonna 2009 selvitti paleogeneetikko Svante Pääbo tutkimusryhmineen, että  nykyihmisväestöjen perimässä on muinaisten risteytymisten perua ainakin näiden kahden lajin DNA:ta. Pääbon nimi esiintyy myös lukuisien muiden muinais-DNA -tutkimusten kirjoittajien joukossa.

Ruotsalainen paleogeneetikko (muinaisten eliöiden DNA:n tutkija), Max Planckin evolutiivisen antropologian instituutin genetiikan osaston (menihän oikein...) johtaja Svante Pääbo on ollut alusta asti kehittämässä muinaisten perimien tutkimusmetodeja, työskennellen aluksi 1980-luvulla Egyptin muumioiden, myöhemmin mm. luolakarhun, pussihukan, mammutin, jäämies Ötzin, neandertalilaisten ja denisovanihmisen parissa. Viime vuonna ilmestyneessä ja nyt suomennetussa kirjassaan Neandertalilainen, kadonnutta perimää etsimässä Pääbo kertoo päätymisestään tutkimusaiheensa pariin sekä niistä ongelmista, joita vaikeasti eristettävän, yleensä pieniin pätkiin pilkkoutuneen ja bakteerien ja muiden eliöiden DNA:n sotkeman muinais-DNA:n tutkimisessa on ollut - ja kuinka vaikeudet on voitettu. Välillä Pääbo selittää menetelmiä varsin yksityiskohtaisesti, viljellen taajaan genetiikan laboratoriosanastoa. Sellaista lukijaa, jolla ei ennestään tunne perinnöllisyyden perusteita, tai käynyt edes lukion bioteknologiakurssia, tämä voi tuskastuttaa, kun yksi kirjan punaisista langoista on juuri paleogenetiikan menetelmien hiominen aina vain paremmiksi vuosikymmenten mittaan.

Toinen kirjan teema on, kuinka tutkimusryhmää rakennetaan määrätietoisesti vuosien mittaan ja millaisia suhteita (kilpailua ja yhteistyötä) tutkijoiden välillä on. Sekaan on Pääbo vielä nivonut oman elämänsä monimutkaisia kuvioita; menköön biologisten aiheiden lomassa.

Chris Stringer: Vain yksi jäi. Miten meistä tuli ainoa ihmislaji. - kirja-arvio

Chris Stringer: Vain yksi jäi. Miten meistä tuli ainoa ihmislaji. 333 s. Suomentanut  Jorma Keskitalo. Gaudeamus Oy 2014. Alun perin (2011) julkaistu Isossa-Britanniassa nimellä The Origin of Our Species  (kust. Allen Lane); löytyy myös nimellä Lone Survivors: How We came to Be the Only Humans on Earth (kust. Times Books, New York, 2012).

Käsityksemme polveutumishistoriastamme tarkentuu – ja monimutkaistuu – jatkuvasti uusien fossiililöytöjen ja niiden ajoitus- ja tutkimusmenetelmien ansiosta. Sitten neandertalinihmisen löytymisen 1800-luvulla on lajimme sukupuuhun simpanssilinjasta erkaantumisen jälkeen ilmaantunut satoina fossiileina lukuisia luiskaotsia, Australopithecuksia, Paranthropuksia, muuan Orrorin ja Sahelanthropus, puhumattakaan omaan sukuumme Homo liitetyistä erectuksista, ergastereista, heidelbergensiksistä ja muista lähiomaisista. Uusia sukulaisia löytyy yhä. Paljon julkisuutta ovat saaneet  esimerkiksi pienikokoinen ”Hobitti” Homo floresiensis, denisin(denisovan)ihminen ja Georgiasta löytyneet Dmanisin fossiilit.  

Paleoantropologi  Chris Stringer on Lontoon Luonnonhistoriallisen Museon Human Origins -tutkimusohjelman johtava tutkija. Hän on osallistunut alkuperämme selvittämiseen 1970-luvun alusta lähtien, seurannut sitä aitiopaikalta, kuten sanotaan.  Hänen uusin kirjansa paneutuu viimeisen 200 000 vuoden aikana versonneisiin sukupuumme tuoreimpiin haaroihin, joista on jäljellä enää yksi, me.

Stringer pyrkii vastaamaan muun muassa seuraaviin kysymyksiin. Kuinka voimme tunnistaa oman lajimme syntyvaiheet fossiilien ja arkeologisen aineiston avulla? Kuinka fossiileja ajoitetaan? Mitä geneettinen aineisto kertoo alkuperästämme? Olemmeko todella lähtöisin vain Afrikasta? Onko neandertalinihminen samaa vai eri laji kuin me? Mitkä tekijät mahdollistivat nykyihmisen synnyn – ilmasto, ruokavalio, yhteisöllisyys vai jopa tulivuoret? Onko ihmisen evoluutio päättynyt? Mitä tutkimustietoa on vielä odotettavissa alkuperästämme?