Kahlaajien rengastusta

Nyt muutama kuva etelänsuosirrin poikasten rengastuksesta Hailuodossa eilen illalla. Nelli kavereineen on etsinyt ja löytänyt jokseenkin kaikki etelänsuosirrin pesät Oulun seudulta. Nyt oli meininki käydä muutamalla pesällä, joiden tiedettiin kuoriutuneen vajaa vuorokausi sitten. Etelänsuosirrin (kuten muidenkin kahlaajien) poikaset lähtevät pesältä heti kuoriuduttuaan ja kuivuttuaan, joten ne on laajalta rantaniityltä helpointa löytää kun ne vielä ovat pesässä. Lisäksi poikasista otetaan tippa verta DNA-tutkimuksia varten. Näiden pesien emot on rengastettu ja verinäyteet niistä otettu jo aikaisemmin, osasta tänä kesänä, osasta viime vuosien mittaan.

Tuoreet poikaset!

Nelli valmistautuu rengastukseen ja verinäytteen ottoon.

Ensin poikaset rengastetaan. Renkaassa on yksilöllinen numero. Jos joku joskus löytää rengastetun linnun kuolleena tai saa sen kiinni vaikkapa kahlaajapyydyksestä, lähettämällä renkaassa olevan numeron tai raadolta otetun renkaan siinä olevaan osoitteeseen), kartuttaa tietoa lintujen liikkeistä, muuttoreiteistä, talvehtimisalueista, eliniästä ja monesta muusta asiasta. Esimerkki mukavasta etelänsuosirrin rengastustapauksesta on täällä ja täällä. Perinteisen rengastuksen lisäksi tietoa muuttoreiteistä ja talvehtimisalueista saadaan muun muassa geopaikantimien avulla, mistä lisää täällä.

Etelänsuosirrin poikanen saa renkaan nilkkaansa.

Verinäyte siis otetaan, jotta saadaan DNA:ta. Siitä voidaan selvittää esimerkiksi perhesuhteita - onko poikanen sosiaalisten vanhempiensa jälkeläinen vai onko naaras paritellut naapurireviirin koiraan kanssa. Kun näytteitä on samasta populaatiosta vuosien ajalta kymmenistä ja sadoista linnuista, on mahdollista arvioida perinnöllisen muuntelun (yksilöiden geneettisten erojen) laajuutta, mikä on evolutiivisesti tärkeää. Populaation kyky sopeutua muuttuvaan ympäristöön perustuu perinnölliseen muunteluun. Siihen vaikuttaa muun muassa yksilöiden sukulaisuus. Jos (pienen) populaation yksilöt ovat lähisukuisia, ne eroavat toisisaa geeneiltään vähän, mikä tarkoittaa käytännössä sitä, että niiden immunologiseen puolustusjärjestelmään vaikuttavissa geeneissä on vähän muuntelua, mikä taas voi altistaa niitä taudeille. Populaatioita voidaan myös vertailla muihin saman lajin populaatioihin, jolloin saadaan tietoa populatioiden erilaistumisesta ja niiden välisestä geenivirrasta. Myös populaatioiden historiaa selvitetään DNA:ta tutkimalla. Yllämainituilla seikoilla on merkitystä arvioitaessa lajien ja populaatioiden kykyä pysyä elinvoimaisina (lisää tästä tämän linkin takaa). Mitä suokukkojen genetiikasta on viime aikoina opittu, lue vaikka tämä katsaus.

Ensin pistetään ohuella, steriilillä neulalla pieni reikä nilkan laskimoon.

Verta tulee muutama tippa nilkan pinnalle, mistä ne hörsitään lasikapillaariin. Verinäyte siirretään sitten pieneen koeputkeen DNA:ta säilövään nesteeseen ja viedään lopulta pakastimeen odottamaan käsittelyä. veren tulo loppuu itsestään muutaman tipan jälkeen.

Aikuisilta kahlaajilta verinäyte otetaan usein siiven alta laskimosta.

Samana iltana rengastettiin ja kupatiin myös kolme suokukon poikasta. Tästä ei ole kuvia, koska kameran akku putosi rannalle mennessämme. Akku löytyi onneksi paluumatkalla.

Seitsemän valkoposkihanhen parvi laidunsi rannalla. Hieno, kuulas, tuulinen sydänkesän ilta.

Hieno viikonloppu, väitös ja karonkka

Tytär se väitteli perjantaina! Homma on hallussa. Mukava väitös, ei pilkunviilausta, vaan keskustelua asian ytimestä; kiitos, vastaväittäjä Yvonne Verkuil Groningenin yliopistosta Alankomaista.

Opponentti Yvonne Verkuil, kustos Laura Kvist ja väittelijä Nelli Rönkä.

Tuolta näyttää keskustelu:

Suokukkojen evoluutiohistoria selviää

Näin lukee suokukosta A. J. Melan Suomen luurankoiset -teoksen toisessa, kokonaan uudistetussa painoksessa vuodelta 1909: "Asuu soilla ja vesiperäisillä niittymailla mieluimmin meren tai järven rannalla. Täällä saa keväällä nähdä koiraslintujen tappelevan keskenään naaraksien suosiosta, Kaulus levitettynä ja kyyrysillään hyökkäävät ne toisiaan vastaan ja tätä leikkiä jatkuu vielä senkin jälkeen kun ♀ jo on ruvennut hautomaan. Vasta kesäkuun lopulla putoavat kaulahöyhenet pois ja ♂ muuttuu ♀:n näköiseksi."

Kahlaajat tunnetaan monipuolisista lisääntymistavoistaan. On perinteistä parisuhdetta, mutta myös kauniit ja rohkeat -tyyppisiä pariutumiskuvioita, joissa hyvässä lykyssä vain naaras tietää kuka on munien isä. Suokukko on jopa kahlaajien joukossa tässä suhteessa omintakeinen. Suokukkokoiraita on lisääntymisstrategioiltaan ja soidinaikaislta höyhenyksiltään kolmenlaisia. Kaksi koirastyyppiä on tunnettu jo pitkään. Useimmat koiraat ovat soidinpuvultaan tummia ja kirjavia. Näitä on suokukkokoiraista 80-95%. Tällaiset koiraat tunnetaan ulkomaan kielellä nimellä "independents" tai "residents"; olkoon suomeksi vaikka paikalliskoiraita. Ne valtaavat soidintantereelta pienen reviirin, jolla sitten kukkoilevat ja jonne houkuttelevat mm. naaraita.

Toinen yleinen (5-20%) koirastyyppi on soidinröyhelöiltään valkoinen. Näillä koirailla ("satellites") ei ole soidinkentällä puolustettavaa reviiriä, vaan ne sukkuloivat paikalliskoiraiden reviireillä ja parittelevat naaraiden kanssa kun paikallisten silmä välttää.

Ylärivissä valkoröyhelöisiä satelliittikoiraita, muut ovat paikallisia.

Kuvat David Lank, kooste J. Dale (D. Lankin luvalla)

Kolmas, harvinainen (<1%) koirastyyppi tunnistettiin vasta kymmenkunta vuotta sitten. Useinkin oli nähty naaran näköisten suokukkojen ikään kuin parittelevan naaraiden kanssa. Nämä "naaraat" ovatkin vähän naaraita isompia mutta kautta vuoden röyhelöttömiä koiraita, "faedereita" (vanhassa englannin kielessä "isiä")!

Mikä mielenkiintoista, paikallisia, satelliitteja ja faedereita on populaatioissa vuodesta toiseen. Soidinkentällä paikalliset parittelevat useammin kuin satelliitit ja faederit. Ellei jotain tasapainottavia tekijöitä olisi, pitäsi satelliittien ja faedereiden vähitellen hävitä valinnan niitä karsiessa. Onkin huomattu, että sekä satelliittien että faedereiden kivekset ovat paikallisia isommat; suurempi siittiötuotanto arvatenkin korvaa paikallisia kehnompaa flaksia. Toisaalta, miksi paikalliset ylipäätään sietävät satelliitteja tahi faedereita - nehän näyttävät vievät paikallisilta lisääntymismahdollisuuksia. Ainakin osa vastausta on, että mitä enemmän koiraita soidinkentällä on, sitä paremmin se houkuttelee naaraita.

Soidinkentällä peli vasta alkaa (katso hieno video täällä!). Tyypillinen näky: satelliitti kököttää massa paikallisen reviirillä, paikallinen tökkii satelliittia nokallaan ja kurmoottaa muutenkin. Tämä innostaa naaraita! Katseltuaan aikansa, naaras ja paikallinen parittelevat, ja satelliittikin saa osansa. Naaraat siis parittelevat useiden koiraiden kanssa, ja useimmissa suokukon munueissa onkin useamman kuin yhden koiraan jälkeläisiä. Faederitkin seuraavat mitä soidinkentällä tapahtuu. Yksi faedereiden keino lisääntyä on koettaa hedelmöittää naaras juuri sillä hetkellä, kun se pyllistää pariutuakseen paikallisen kanssa. Ja vielä: faederit voivat antaa paikallisten nousta niiden selkään (mistä "parittelusta" ei tietenkään seuraa lisääntymistä; lisäksi jos paikallinen tuhlaa tässä siittiöitään, faederien lisääntymismenestys paikallisiin nähden paranee). Faederit voivat myös hypätä paikallisten selkään, mitä oikeat suokukkonaaraat eivät koskaan tee. Paikalliset tietänevät, että faederhan se siinä. Ja naaraat tykkäävät katsella tätäkin...